sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Syksyn hehkua ja koston suloutta

Kesän rippeitä marraskuun kynnyksellä
Vietimme tämän viikonlopun Castagnitossa talovahtina (talopakettiin sisältyi luonnollisesti myös kohta 12-vuotias, esimurkkuiässä oleva poika, koira ja kissa) siskoni ja lankoni lähdettyä pienelle, romanttiselle Venetsian reissulle. Kyseessä ei ollut mikään levolle ja rentoutumiselle pyhitetty viikonloppu - sellaisia emme ole tosin muutenkaan viettäneet sitten Kimin syntymän - mutta kaiken touhun ja tohinan keskelläkin ehdin pihistää myös itselleni muutaman ohikiitävän hetken fiilistelläkseni syksyiseen juhla-asuun pukeutuneessa maalaismaisemassa. Ja pulahtaakseni pihalla olevan uima-altaan virkistävään veteen, jonne jätin ainakin osan sitkeääkin sitkeämmästä syysflunssasta. Siskonpoika Lucakin kaivoi esiin syvällä sisimmässään piilevän suomalaisuutensa ja seurasi sisukkaasti tätinsä esimerkkiä (näen sieluni silmin italialaisäitien kauhistuneet ilmeet). "Kylmä vesi karaisee ja lisää vastustuskykyä" -ajattelu on äidinperintönä saatua, jo lapsuudessa opittua ja tehokkaaksi todettua.

Pihavaahteran väriloistoa

Pojat - kiireettömästi ja ilman päämäärää

Kun äidin silmä välttää...

Rakastan kaikkia vuodenaikoja. Niissä on jokaisessa oma taianomainen viehätysvoimansa, omat sävynsä, tuoksunsa ja rituaalinsa. Syksy on parhaimmillaan kirpeänraikkaita aamuja, värien veikeää kisailua, maatuvien lehtien täyteläistä tuoksua ja suuria vesilätäköitä, jotka herättävät henkiin sisällämme uinuvat, kumisaappaisiin ja sadetakkeihin pukeutuneet pienet tytöt ja pojat: lits läts läts lits! Se on kuin lämmin kumppanuus kiihkeän, kuuman rakastumisvaiheen jälkeen. Hetki, jona pysähtyä ja hengähtää. Kesä vielä suloisena muistona mielessä.

Maisemia, joita ei voi olla ihailematta...

Viiniköynnökset syksyyn pukeutuneina
Värien sotaa: kesä vastaan syksy


Persikkapuiden katveessa

Castagnito kohteli kaupunkimiljöössä väsähtäneitä vieraitaan kuten kunnon emännän kuuluukin. Se tarjoili luonnon miltei rikkumattoman rauhan nautittavaksemme ja auringossa hehkuvan syksyisen väripaletin ihailtavaksemme. Maustaen koko kattauksen ripauksella mennyttä kesää, joka roikkui vielä viimeisillä voimillaan syksyn takinliepeissä kiinni. Kiireetön ja päämäärätön vaeltelu luonnon keskellä on mitä parhainta terapiaa ja maksaa vain vaivan: luontoäiti ei veloita kallonkutistajien taksoja! Tänään, sunnuntaina aurinko lämmitti niin suloisesti, että päätimme nauttia lounaan terassilla. Kukapa olisi uskonut, että lokakuun toiseksiviimeisenä päivänä syömme ulkosalla? Tai että lenkittäisin koiran T-paitahihasillani hikoillen? Varsinkin kun kaulaliinat ja käsineet on jo kertaalleen ehditty kaivaa esiin.

Kakihedelmien kulta-aikaa

Luontoäiti on taidemaalareista taitavin

Castagniton viiniviljelmiä ja uskollinen lenkkikaverini Igor

Asiasta kolmanteen. Syvää vääryyttä kokenut ihminen hautoo kostoa vuosia, joskus jopa vuosikymmeniä. Siskoni Annika lainasi ennen muinoin järjestelmällisesti, isosiskon oikeuksiinsa vedoten ja lupaa kysymättä vaatteitani ja kenkiäni jättäen minut kihisemään voimattaman raivon valtaan. Tänä viikonloppuna sain oivallisen tilaisuuden antaa samalla mitalla takaisin! Siskoni kylppäri on täynnä ihania purkkeja ja purnukoita, voiteita ja hajusteita. Sipaisin noita ylellisen tuoksuisia ja tuntuisia tuotteita iholleni aamuin illoin hyvällä omallatunnolla ja tietenkin ilman lupaa (siskoni saa tietää tekosestani satavarmasti, koska hän lukee aina uusimman blogipostaukseni ensimmäisten joukossa)! "Täytyyhän Marikan saada", oli isälläni tapana sanoa lelliessään kuopustytärtään. Isosiskoni on varmastikin asiasta ihan samaa mieltä, kun asiaa tarkemmin ajattelee eikä pistä loppujen lopuksi pahakseen, vaikka vähän "lainailinkin". Yhteistähän se on köyhän tavara. Niin silloin kuin nytkin. Eikö niin siskoseni?

Siskon ruusupenkki

P.s. Teen maanantain yli kulkevan sillan sunnuntaista pyhäinpäivään - Italiassa pyhäinpäivä on kalenterissa vielä omalla paikallaan - enkä mene huomenna töihin. "Fare il ponte" (tehdä silta) -sanontaa käytetään Italiassa, kun viikonlopun ja keskelle viikkoa sattuvan pyhäpäivän välisinä arkipäivinä pidetään lomaa. Tummat, pussittavat silmänaluseni kertovat, että olen todellakin pidemmän vapaan tarpeessa!







maanantai 24. lokakuuta 2016

Kulttuurieroja ja kulinarismia

Syksyn väriloistoa
Lokakuun neljäs sunnuntaiaamu aukeni raikkaana, kosteana ja sadetta enteilevänä. Auringosta ei näkynyt vilaustakaan, mutta syyslehtien iloinen väriloisto jätti päivän tasaisen harmauden varjoonsa. Ilma oli juuri sellainen, joka houkutteli ulkoilemaan sateen uhkasta huolimatta.
Ulos päästyämme eräs rouvashenkilö alkoi jutella iloisesti meidät nähdessään:
"Olette varmaankin lähdössä vuoristoon. Siellä on tosiaankin satanut lunta!" Häh? Vuoristoon? Lunta? Omasta mielestäni olin vain pukenut poikani (ja itseni) sään vaatimalla tavalla ja olimme matkalla läheiseen leikkipuistoon, emme sen kauemmas.

Pieni, reipas ulkoilija
Yksi kulttuurieroista, johon törmään lähes päivittäin, liittyy lasten ulkoiluun (ja myös pukeutumiseen). Siinä missä suomalaisvanhemmat vievät säänmukaisesti puetun jälkikasvunsa ulos satoi tai paistoi, suurin osa italialaisista äideistä ja isistä kuljettavat lapsensa leikkipuistoihin vain hyvän sään sattuessa. Muutama vesipisara tai pari tummempaa pilven möhkälettä tyhjentävät puistot lapsiperheistä alta aikayksikön. Toppahaalariin, pipoon ja rukkasiin sonnustautunut lapsi tuntuu olevan monelle merkki siitä, että nyt ollaan menossa Siperiaan, pohjoisnavalle tai vähintäänkin Alpeille! Olen useammin kuin kerran joutunut kohtaamaan ihmisten päivittelyä ulkoillessani (lämpimästi puetun) poikani kanssa talvipakkasessa. Ihan kuin siinä nyt olisi jotakin tavatonta. Mikä on sen suloisempaa kuin iloinen lapsi, jonka poskille pakkanen on piirtänyt pyöreät, punaiset ja parhaassa tapauksessa Vitaliksen tuoksuiset omenat?

Vauhtia riittää - satoi tai paistoi
Meillä oli Kimin kanssa hauskaa. Valloitimme kaksi autioitunutta leikkipuistoa, keinuimme, keräilimme värikkäitä vaahteran- ja tammenlehtiä ja pysähdyimme ihailemaan vesilätäköitä, joiden pinnoille putoilevat sadepisarat muodostivat aaltomaisia renkaita. Hienoinen syyssade ei haitannut meitä ollenkaan. Tuskin huomasimme sitä!


Jossakin vaiheessa vatsat antoivat kuulua itsestään: ulkoillessa tulee leijonan nälkä! Ja mikäpä sopisi paremmin leijonan nälän taltuttamiseen kuin tuhti piemontelainen liharuoka. Ajelimme siis koko perhe Cuneon provinssissa, Carrún kunnassa sijaitsevaan "Osteria del Borgo" -nimiseen sievään kyläkievariin, jonne olimme sopineet lounastreffit ystävien kanssa. Kyläkievarin erikoisuuksiin kuuluu "il bollito misto", ruokalaji jossa on päätä ja häntää sekä viittä muuta piemontelaisen rotulehmän ruhon osaa. Lihapaloja haudutetaan vähintään kaksi tuntia suolalla, laakerinlehdellä, rosmariinilla, purjolla ja porkkanalla maustetussa liemessä, ja valmis herkku tarjoillaan hymyn saattelemana seitsemän erilaisen hillokkeen, voin makuisen perunamuussin sekä keitettyjen porkkanoiden ja fenkoleiden kanssa. Pisteenä i:n päällä tilkkanen paikallista punaviiniä ja buon appetito! Tai "bun aptit" tai "bun disne" kuten piemonten murteella sanotaan.


Viihtyisä kyläkievari
Palvelu pelaa - aurinkoisesti ja asiantuntevasti


Tästä annoksesta tulee tukkimieskin kylläiseksi!


Sen seitsemän sortin hilloketta



Jälkiruokatarjontaa

Vatsat pullollaan alku-, pää- ja jälkiruoista ja ahterit puutuneina monen tunnin istumisesta (en ole ihan varma, tykkäänkö oikeasti näistä italialaisista maratoni-istunnoista ruokapöydän ääressä...) suljimme kyläkievarin oven takanamme. Ulkona leijaili houkutteleva tuoksu, joka kuuluu olennaisena osana Piemonten syksyyn: vanhat Alppisoturit paahtoivat läheisellä toriaukiolla kastanjoita. Tyydyimme vain haistelemaan. Äärimmilleen rasitetut ruoansulatusjärjestelmämme eivät olisi kyenneet vastaanottamaan enää edes puolikasta kastanjaa!
Castagnata degli Alpini - alppisotureiden paahtamia kastanjoita







keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Osamatkamaratonia ja muuta mukavaa

Ihana, kamala juoksuharrastus
Viime viikonloppu tuntuu vielä tänäänkin väsymyksenä silmäluomissa ja kankeuttavina lihaskipuina alaraajoissa. Vaapun kuin ankka. Tarkennan: ankka joka haukottelee vaappuessaan. Ikä painaa! Non ho più l'età!
Minulla ja Alessandrolla on ollut jo pitkään yhteinen harrastus. Harrastus, joka on toistaiseksi jäänyt vähemmälle tällä hetkellä noin 85 sentin pituisesta ja suurin piirtein 12 kiloa painavasta syystä. Olemme juosseet yhdessä - minä jonkun verran nopeampana ja enemmän kilpailuviettiä omaavana edellä, Alessandro tasaista tappotahtia perässä - lukuisia kymppejä ja useita puolimaratoneja. Alessandro on ehtinyt juosta jo ensimmäisen maratoninsakin - hitaasti mutta varmasti, kuten miehen tyyliin kuuluu. Juoksuharrastus liikuttaa meitä aina silloin tällöin myös kauemmas kotinurkilta. Viime viikonloppuna se kuljetti meidät jo kolmatta kertaa iki-ihanalle Gardajärvelle, jossa juostiin viime sunnuntaina kymmenes International Lake Garda Marathon ja sen lyhyemmät versiot Garda Run 30 km ja Garda Run 15 km.
Murto-osa ruhtinaallisesta aamiaistarjoilusta
Saavuimme paikan päälle sateen saattelemana jo hyvissä ajoin edellisenä päivänä ja majoituimme Torbolessa sijaitsevaan Lago di Garda -nimiseen hotelliin. Hotellia voi sivumennen sanoen suositella pelkästään jo siellä tarjottavan ruhtinaallisen aamiaisen vuoksi: pöydät notkuivat leikkeleitä, juustoja, eri tavoin valmistettuja kananmunia, pekonia, leipiä, hilloja, hedelmiä ja sen seitsemän sortin leivonnaista.
Torbole on Gardajärven pohjoisrannalla, vajaan 2800 asukkaan Nago-Torbolen kunnassa sijaitseva viehättävä kylä. Tästä aikoinaan kalastajien ja venemiesten asuttamasta pikku kylästä on tullut sittemmin etenkin surffaajien paratiisi, jonne hakeutuu lajin harrastajia ulkomaita myöten. Myös kirjailija Goethen kerrotaan saaneen innoitusta Torbolessa puhaltelevista, paikoin hyvin navakoistakin tuulista.
Torbole - ihanat miehet rannalla.
Lauantaina valmentauduin seuraavan päivän juoksuun juomalla itseni oikein kunnon tunnehumalaan (elämä ON parasta päihdettä). Vaeltelin poikani kanssa Torbolen postikorttimaisissa maisemissa, nautin ihanasta kiireettömyyden tunteesta, pysähdyin tarkkailemaan oliivipuita, ohi kulkevia ihmisiä, rannalla uiskentelevia joutsenia ja surffaajia jotka ratsastivat kiitolaukkaa järven aurinkoisilla aalloilla. Ja ihmettelin ihmettelemästä päästyäni paikan puhtautta ja siisteyttä. En valehtele sanoessani, etten nähnyt maassa yhtäkään tupakantumppia tai koiran jätöstä (Nichelinossa niitä löytyy valitettavasti myös lasten leikkipuistoista!) Miten monet kasvot Italialla onkaan - niin hyvässä kuin pahassa (Gardajärven kasvot ovat varmastikin yhdet kauneimmista)! Koko maata koskevien yleistysten tekeminen ei ole mahdollista eikä se olisi edes reilua!
Hyvät tavat ja siisteys lähtevät korvien välistä
Sunnuntaina herätyskello soi aamuviideltä, runsas hotelliaamiainen tarjoiltiin kuudelta ja lautta Torbolesta Malcesineen, juoksukisan lähtöpaikalle, lähti seitsemältä. Voimakas tuuli pyyhki hetkessä unihiekat urheilijoiden silmistä, jotka avautuivat ihailemaan varhaisaamun aarteita: uinuvia katuja ja taloja, rauhoittavaa hiljaisuutta, hämäryyttä järven yllä, viivyttelevää auringonnousua. Todellakin! Aamuvirkut nappaavat päivän parhaat palat!
Aamuinen Malcesine 1
Malcesinen ilmassa väreili - Pekka Tiilikaisen tunnettuja sanoja lainatakseni - suuren urheilujuhlan tuntua. Kaiuttimien pauhuntaa, ihmisvilinää, iloista puheensorinaa, venyttelyä ja verryttelyä, kilometrien pituisia vessajonoja... Lähtölaukaus ja matkaan "It's the final countdown"- biisin tahdittamana! Torbole näkyi vielä kaukaisena miniatyyrinä horisontissa, kun kysyin itseltäni henkitoreissani puuskuttaen ja räkä poskella roikkuen: "Mikä ihme saa ihmisen rääkkäämään itseään tällä tavalla ja vieläpä maksamaan siitä???" Navakka vastatuuli, joka työnsi naista tiukkaan takakenoon ja juoksukellon jatkuva vilkuilu eivät tehneet hommasta yhtään sen vaivattomampaa. Matkanteon helpottamiseksi päätinkin ihailla ohi löntysteleviä maisemia, jutella joutavia kohtalotovereideni kanssa, miettiä tulevan blogipostaukseni sisältöä ja tahdittaa juoksuani tuijottamalla edessäni hölköttelevän kaverin lenkkareita. Jossakin vaiheessa nuo pahaiset lenkkarit karkasivat aina vain kauemmas ja kauemmas ja kauemmas häviten lopulta saavuttamattomiin. Ja tuolla samaisella hetkellä oma maitohapon makuinen juoksuni tuntui kulkevan pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. Mutta minä tyttö en luovuttanut! En PRKL! Olenhan suomalainen! Olenhan sisunainen! Kunniaksi kansalleni, ylpeydeksi kotimaalleni!
Aamuinen Malcesine 2
Ylitettyäni maaliviivan kaikkeni antaneena minut kaapattiin suureen euforiseen syleilyyn. Sain vastauksen myös aiemmin esittämääni kysymykseen. Rääkkään itseäni, koska juoksun jälkeistä hyvän olon ja onnistumisen tunnetta ei voita mikään (paitsi se hetki, jolloin tunsin ensimmäisen kerran vastasyntyneen lapseni lämpimän ihon omaani vasten). Se on tunne, jonka voimin jaksaisin juosta uudelleen saman tai vähän pidemmänkin matkan vaikka jo heti huomenna! Ja mitäpä muuta sitä voisi tehdä suuren voimainponnistuksen jälkeen kuin ottaa tilaisuudesta vaarin ja pulahtaa virkistävään Gardajärveen sorsien seuraksi. Ja istua sen jälkeen rannalla auringon lämpimien säteiden hyväilemänä. Ja ajatella väsyneenä mutta onnellisena, että on tämä tamma vielä ihan hyvässä juoksukunnossa. Viisitoista kilometriä vajaassa 1 tunnissa ja 25 minuutissa ei ole hullumpi suoritus ollenkaan!
Aurinkoinen ja lämmin sunnuntai Torbolessa


lauantai 8. lokakuuta 2016

Tosi hyvä haarukka

Kotikeittiön antimia 1: jättikatkaravun pyrstöjä
Jos sinulle sanotaan Italiassa, että "sei una buona forchetta" (olet hyvä haarukka), ota se suurena kohteliaisuutena. Se tarkoittaa, että sinulle maistuu ruoka ja sitä italialaiset arvostavat. Saapasmaan kansa suhtautuu ruokaan rakkaudella, intohimolla ja, mitä tulee italialaiseen keittiöön, myös suurella ylpeydellä. Sanotaan, että italialaiset eivät syö elääkseen vaan elävät syödäkseen - hyvin, runsaasti, kiireettömästi nautiskellen. Ja mielellään hyvässä seurassa: ravintoloissa, pizzerioissa ja trattorioissa näkeekin usein pitkien pöytien ääreen kokoontuneita iloisia ja meluisia seurueita.

On mahdoton tehtävä kuvailla italialaista ruokakulttuuria muutamalla rivillä. Parhaimmillaan se on taidetta, josta nauttivat kaikki viisi aistia. Se on makujen ja värien sensuelli "mambo italiano". Se on kattaus, johon luontoäiti kantaa selkä vääränä runsaita antimiaan ja jota Italian eri alueet maustavat lukemattomilla erikoisuuksillaan.  Se on tapa, jolla ruoka valmistetaan, asetellaan lautaselle ja tarjoillaan: luovuudella, huolella ja yksityiskohtia vaalien. Siten, että vaatimatonkin ateria saadaan näyttämään ja maistumaan juhla-aterialta. Se on tomaatti, joka taipuu tuhansiksi makuelämyksiksi. Se on pasta, jolle on annettu lukemattomia rooleja makujen näyttämöllä. Se on vesipuhvelin maidosta valmistettu mozzarellajuusto, joka sulaa suussa kuin varkain. Ja se on oliivi, joka ei ole ollenkaan niin oksettava kuin mitä lapsena luulin. Ed altro ancora. Ja paljon muutakin. Se on jotakin, mitä ei voi sanoin täysin selittää. Se täytyy kokea. Paikan päällä.

Kotikeittiön antimia 2: apulialaista mozzarellaa ja luomutomaatteja
Muistan lapsuudestani perunapiirakan, josta en tykännyt ja jonka hautasin salaa (loppujen lopuksi en kovin salaa, koska jäin  rikoksestani kiinni) kotipihan hiekkaan. Ja oksettavan oliivin, jonka mukelsin pitkin hampain nikotellen Garda-järven lomareissulla vain, koska äitini sanoi tuolloin lauseen, jonka muistan vielä lähes neljänkymmenen vuoden jälkeenkin sanasta sanaan, virallispainoitteisine äänensävyineen kaikkineen: "Jos sinä sylkäiset pois oliivin, on kuin sinä sylkäisisit pois koko Italian!"  Muutoin muistan olleeni "tosi hyvä haarukka" lapsesta lähtien: kaikki syötäväksi kelpaava on maistunut. Laidasta laitaan ja suurina annoksina. Tillilihasta ja läskisoossista lähtien. Lankoni Fabrizio ei liene täysin väärässä kutsuessaan minua leikkimielisesti cassonettoksi (cassonetto = jäteastia). Suursyömärin ja kulinaristin tittelitkin olen haalinut itselleni jo hyvin nuorella iällä. Kaipa sillä oli siis tarkoituksensa, kun elämä, kohtalo, sattuma tai johdatus - tai miksi sitä kukin nyt kutsuukaan - kiikutti minut juuri Italiaan, ruoan ystävien mekkaan.

Mutta siltikin. Täällä kulinaristien maanpäällisessä taivaassa minun tulee usein ikävä suomalaisia tai suomalaiseen tapaan valmistettuja ruokia: karjalanpaistia, kesäkeittoa, nakkisoppaa, keitettyjä perunoita ja makkarakastiketta, riisipiirakoita munavoilla, ruisleipää juustolla, HK:n sinisellä ja kurkkuviipaleilla, leipäjuustoa ja lakkahilloa, puolukkaista marjapuuroa, ruskeaan kastikkeeseen tehtyä pasta bolognesea, ei parmesaanijuustolla vaan - italialaisten kauhistukseksi - ketsupilla höystettynä. Toki täälläkin voi valmistaa suomalaisia herkkuja, mutta jostakin syystä niin tulee tehtyä hyvin harvoin. Aina ei tarvittavia aineksiakaan löydy. Ja vaikka löytyykin, ei se silti ole sama asia. Suomalainen ruoka maistuu parhaalta Suomessa. Ja italialainen ruoka Italiassa.

Tänään oli Kimin toinen Suomi-koulupäivä Trezzo sull'Addassa. Hauskan koulupäivän kruunasi paitsi aurinkoinen ja lämpötilaltaan lähes kesäinen sää, myös makunystyröitä hellivä lounas, jonka nautimme paikallisessa La Locanda del Colibrì (Kolibrin majatalo) -nimisessä ravintolassa. Alla olevat kuvat puhukoot puolestaan! Elämä on... Hyvänä haarukkana oleminen on... IHANAA!



Per gli amici del vino - Viinin ystäville

Ravioli al formaggio coi funghi porcini - Juustotäytteistä ravioli-pastaa ja herkkutatteja

Tagliata di manzo con patate al forno - Naudanlihaa uuniperunoilla

Pane fresco - Tuoretta leipää

Semifreddo alla cannella - Kanelilla maustettua jäätelökakkua


Caffè espresso - Espresso-kahvi


















keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Miekii viltsaan: jotain suomalaista

Pienenä tyttönä isosiskoni kysyi isältämme, mihin tämä oli menossa. Siihen isä vastasi totuudenmukaisesti: "Menen virtsaamaan" - pissalle kun oli menossa. Siskoni luuli virtsaamisen tarkoittavan jotakin erityisen mukavaa ja tokaisikin tomerasti: "Miekii viltsaan!". Siitä päivästä lähtien "miekii viltsaan" on kulkenut perheessämme hilpeyttä herättävänä lentävänä lauseena.

Olen kirjannut ylös pitkän listan aiheita, joista aion kirjoittaa ennemmin tai myöhemmin. Tällä hetkellä mikään noista aiheista ei saa tuulta siipiensä alle. Ei vaikka kuinka yritän räpytellä. Kukko ei käskien laula eikä runoratsu piiskaten laukkaa. Päätinkin inspiraatiota odotellessa vastata Pieni oliivipuu -blogista löytämääni haasteeseen. Israelissa asuva Lisay kertoi "Jotain suomalaista" -postauksessaan, mitä suomalaista hänen kodistaan löytyy ja kehotti muita ulkosuomalaisia tekemään samoin. Kiitos, Lisay! Ihana haasteesi vei minut tunteet pinnalle nostattavalle matkalle menneisyyteen ja osin myös aivan uusille ja aiemmin tutkimattomille poluille.

Italian vuosiini ja itse asiassa koko elämääni on mahtunut (liian) monta muuttoa: olen sullonut pienen, mutta vaiherikkaan elämäni pahvilaatikoihin, kasseihin ja pusseihin lukemattomia kertoja. Osa elämästäni on niissä edelleen, osa on hukkunut jonnekin matkan varrelle. Osa on Suomessa, osa Italiassa. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, minulla ei ole täällä asuessani (eikä kyllä - jos ihan totta puhutaan - Suomessa eläessänikään) ollut koskaan aidosti omannäköistä -ja oloista kotia. Nykyinen kotini on avopuolisoni mieltymysten mukaan maalattu ja kalustettu eivätkä meidän sisustukselliset näkemyksemme aina kohtaa. Jo valmista asuntoa on jokseenkin työlästä lähteä muokkaamaan sellaiseksi kuin haluaisi oman ihannekotinsa olevan. Pahimmassa tapauksessa edessä olisi, jos ei nyt ihan täysremontti, niin ainakin melkein! Perherauhan säilyttämiseksi annan asian toistaiseksi olla. Jotain suomalaista ja siis omannäköistä kodistani kuitenkin löytyy. Niin kuin esimerkiksi:


1

1. Helge Montenin vuodelta 1959 peräisin oleva maalaus lontoolaisesta katumaisemasta. Äitini hankki taulun kiertävältä taidekauppiaalta (oli kaiketi Monten itse) toimiessaan Kellokallion vanhainkodin johtajana Haminassa. Se on riippunut lapsuudenkotini seinällä niin kauan kuin muistan ja se on siksi minulle kovin rakas. Mutta mikä oli miehiään tämä Helge Monten? Internetistä tietoja löytyy niukasti lukuun ottamatta Suomi24-sivustolla olevaa mielenkiintoista keskustelua, johon ovat osallistuneet myös taiteilijan tunteneet tai tavanneet tai hänelle sukua olleet henkilöt. Helge Monten (1924  - 1991) oli naimaton ja lapseton, etenkin merimaisemien maalaamiseen erikoistunut taidemaalari, ajattelija, oman tiensä kulkija ja luonnonsuojelija (varsinkin Itämeri oli lähellä hänen taiteilijan sydäntään). Kiltti, vaatimaton, hiljainen ja habitukseltaan ja hajultaan lähinnä laitapuolen kulkijaa muistuttanut mies. Häntä on sanottu Suomen tuotteliaimmaksi taidemaalariksi kautta aikojen (ylsi omien sanojensa mukaan jopa 60 taulun päivätahtiin!) ja hänen kerrotaan kierrelleen - usein rahapulassa - eteläisessä Suomessa kauppaamassa taulujaan halpaan jollei pilkkahintaan. Taidemaalari ei halunnut jatkaa opintojaan Ateneumissa eikä nimeään julkaistavan matrikkeleissa. Hänen kerrotaan todenneen: "Koulutetut taiteilijat ovat opetettuja, mutta aito taide tulee omasta sydämestä".


2

2. E. Pällin (en löytänyt tästä taiteilijasta tietoja, olisikohan kuulunut kuitenkin jollakin tavalla Pällin taiteilijasukuun?) v. 1982 maalaama pieni, sievä kukkataulu, jonka sain rakkaalta äidiltäni syntymäpäivälahjaksi vuonna 1990. Taulun takana on tutulla käsialalla kirjoitettu omistuskirjoitus: "18-vuotiaalle Marika Tuulialle onnitteluksi kimppu metsien vanamoja äidiltä". Voi äiti, kuinka ikävä minulla sinua onkaan!


3
3. Liesituulettimen päällä törröttää vanha, kahdeksankulmainen kahvipurkki, johon äitini on kirjoittanut punaisella kynsilakalla "KAHVIA". Näitä purkkeja, jotka sisälsivät alkujaan Helsinkiläisen Kenia Oy:n pakkaamaa Asessorin sekoitusta, oli lapsuudenkodissani useita. Niissä säilytettiin paitsi kahvia myös Torino-sarvimakarooneja ja riisiä. Minun purkkini on täynnä kaikenlaista tilpehööriä.


4
4. Pienenä tyttönä luulin Arabian voipyttyä mummojen yöastiaksi ja ihmettelin kovasti, miksi sitä säilytettiin keittiössä. Voipytty on kaunis, myös keräilyarvoa omaava koriste-esine ja oivallinen säilytyspaikka - yllätys yllätys - kaikenlaiselle tilpehöörille. Muumimukikokoelmani on jäänyt vaatimattomaksi. Suunnitelmissani on ollut kartuttaa sitä Suomessa käydessäni (himoitsen etenkin punaista Pikku Myy -mukia), mutta ostohetkellä saituus on iskenyt ja olen tyytynyt vain hypistelemään mukeja - sen verran tyyriitä nuo lystikkäät astiat ovat. Jälkeenpäin aina harmittelen, että miksei tullut ostettua. Rahaa kun kuluu niin paljon turhempaankin.


5
5. Luulen, että jokaisen ulkosuomalaisen kodista löytyy suomalaisia tekstiilejä. Niin minunkin. Eniten tykkään Marimekon Ujo-vieraspyyhkeistä, jotka sain toissa kesänä nimipäivälahjaksi ystävältäni Jenniltä, ja Finlaysonin sinisistä elefanttilakanoista, jotka ostin Kimille raskaana ollessani. Lakanat tuovat mieleen oman lapsuuteni: minulla oli aivan samanlaiset, kun olin pieni tyttö kauan, kauan sitten.

6
6. Äitini, idearikas monitoiminainen, kävi v. 1960 Valtion askarteluopiston  askartelunohjaajakurssin. Tuolta ajalta on jäljellä monia äidin omin hyppysin väkertämiä koriste- ja käyttöesineitä. Yksi niistä on tämä sininen painokuvioitu pussukka, joka on kulkeutunut mukanani Italiaan ja joka on minulle hyvin tärkeä.


7
7. Rakastan lukea hyviä kirjoja. Rakastan lukea hyviä kirjoja eritoten omalla äidinkielelläni. Kirjahyllyssäni on jonkin verran suomalaisia ja suomenkielisiä kirjoja, aiemmin mainitsemissani pahvilaatikoissa, kasseissa ja pusseissa vielä vähän enemmän. Ostettuja, lahjaksi saatuja ja vanhempieni kirjahyllystä luvan kanssa pihistettyjä aarteita. Erityistä tunnearvoa on Kalle Päätalon Huonemiehen pojalla, jossa on kirjailijan omistuskirjoitus äidilleni ja jota äitini luki minulle ääneen, kun olin pieni koululainen. Nuo äidin kanssa vietetyt lukuhetket Kalle Päätalon lapsuusmuistojen parissa ovat painuneet pysyvästi mieleeni ja muistelen niitä kaipauksensekaisella lämmöllä.


8
8. Myös Kimi on äitinsä ja taivaassa asustelevan mumminsa tavoin kirjojen ystävä ja kiikuttaa usein Puppeja, Mörkyleitä ja Muumeja luettaviksi. Lastenkirjojen joukossa on omasta lapsuudestani säilyneitä, lahjaksi saatuja ja ostettuja niteitä. Ehkä kaikkein hellyttävimpiä ovat Pyhtään kirjaston poistomyynnistä 50 sentillä ostetut, sadoissa pienissä, pulleissa käsissä tahriintuneet ja rispaantuneet Puppe-kirjat.


9
9. Vingutin viulua (ja lauloin kuorossa ja soitin orkesterissa ja hikoilin musiikinteorian ja yleisen musiikkitiedon tunneilla) ekaluokkalaisesta ysiluokkalaiseksi Haminan Puistotalon tiloissa toimineessa musiikkikoulussa. Musiikkikoulun päättötodistuksen kovalla työllä (ja päällä) saatuani viulu vaikeni ja jäi hyllyyn keräämään pölyä: en halunnut enää edes nähdä koko soitinta, saati soittaa sitä! Ja kuitenkin tuo samainen soitin on kulkeutunut mukanani tänne Italiaan. Siihen liittyy paljon hyviä muistoja. Toiveenani on laittaa viulu kuntoon ja löytää aikaa ruostuneiden soittotaitojeni verestämiselle. Eihän sitä koskaan tiedä, ainakaan näin lama-aikoina: voin vielä joutua hankkimaan jokapäiväisen leivänkannikkani katusoittajana!


10
10. Liesituulettimen yläpuolella roikkuu Metsäliiton seinäkalenteri, jossa on kauniita kuvia suomalaisista maisemista ja josta voin luntata – jos vain muistan – ystävien ja sukulaisten nimipäivät. Kalenteri on jokavuotinen lahja isältäni. Hän saa joulun alla useita mainoskalentereita (mm. Metsäliitolta, Metsänhoitoyhdistykseltä, Pyhtään apteekilta ja Fortumilta). Yhden kalenterin hän pitää itsellään, yhden hän haluaa antaa minulle ja yhden siskolleni. Se on hänelle hyvin tärkeää ja myös siksi kalenteri pääsee kodissani näkyvälle paikalle.

Tämä on pisin postaukseni ikinä! Mitäs jos turautettaisiin sen kunniaksi oikein kunnon suomalaiset  suodatinsumpit? Tästä huushollista löytyy nimittäin ihan avaamaton paketti Pauligin tummapaahtoista Juhlamokkaa.