Syksyn hehkua ja koston suloutta

Kesän rippeitä marraskuun kynnyksellä

Vietimme tämän viikonlopun Castagnitossa talovahtina (talopakettiin sisältyi luonnollisesti myös kohta 12-vuotias, esimurkkuiässä oleva poika, koira ja kissa) siskoni ja lankoni lähdettyä pienelle, romanttiselle Venetsian reissulle. Kyseessä ei ollut mikään levolle ja rentoutumiselle pyhitetty viikonloppu - sellaisia emme ole tosin muutenkaan viettäneet sitten Kimin syntymän - mutta kaiken touhun ja tohinan keskelläkin ehdin pihistää myös itselleni muutaman ohikiitävän hetken fiilistelläkseni syksyiseen juhla-asuun pukeutuneessa maalaismaisemassa. Ja pulahtaakseni pihalla olevan uima-altaan virkistävään veteen, jonne jätin ainakin osan sitkeääkin sitkeämmästä syysflunssasta. Siskonpoika Lucakin kaivoi esiin syvällä sisimmässään piilevän suomalaisuutensa ja seurasi sisukkaasti tätinsä esimerkkiä (näen sieluni silmin italialaisäitien kauhistuneet ilmeet). "Kylmä vesi karaisee ja lisää vastustuskykyä" -ajattelu on äidinperintönä saatua, jo lapsuudessa opittua ja tehokkaaksi todettua.

Pihavaahteran väriloistoa

Pojat - kiireettömästi ja ilman päämäärää

Kun äidin silmä välttää...

Rakastan kaikkia vuodenaikoja. Niissä on jokaisessa oma taianomainen viehätysvoimansa, omat sävynsä, tuoksunsa ja rituaalinsa. Syksy on parhaimmillaan kirpeänraikkaita aamuja, värien veikeää kisailua, maatuvien lehtien täyteläistä tuoksua ja suuria vesilätäköitä, jotka herättävät henkiin sisällämme uinuvat, kumisaappaisiin ja sadetakkeihin pukeutuneet pienet tytöt ja pojat: lits läts läts lits! Se on kuin lämmin kumppanuus kiihkeän, kuuman rakastumisvaiheen jälkeen. Hetki, jona pysähtyä ja hengähtää. Kesä vielä suloisena muistona mielessä.

Maisemia, joita ei voi olla ihailematta...

Viiniköynnökset syksyyn pukeutuneina

Värien sotaa: kesä vastaan syksy

Persikkapuiden katveessa

Castagnito kohteli kaupunkimiljöössä väsähtäneitä vieraitaan kuten kunnon emännän kuuluukin. Se tarjoili luonnon miltei rikkumattoman rauhan nautittavaksemme ja auringossa hehkuvan syksyisen väripaletin ihailtavaksemme. Maustaen koko kattauksen ripauksella mennyttä kesää, joka roikkui vielä viimeisillä voimillaan syksyn takinliepeissä kiinni. Kiireetön ja päämäärätön vaeltelu luonnon keskellä on mitä parhainta terapiaa ja maksaa vain vaivan: luontoäiti ei veloita kallonkutistajien taksoja! Tänään, sunnuntaina aurinko lämmitti niin suloisesti, että päätimme nauttia lounaan terassilla. Kukapa olisi uskonut, että lokakuun toiseksiviimeisenä päivänä syömme ulkosalla? Tai että lenkittäisin koiran T-paitahihasillani hikoillen? Varsinkin kun kaulaliinat ja käsineet on jo kertaalleen ehditty kaivaa esiin.

Kakihedelmien kulta-aikaa

Luontoäiti on taidemaalareista taitavin

Castagniton viiniviljelmiä ja uskollinen lenkkikaverini Igor

Asiasta kolmanteen. Syvää vääryyttä kokenut ihminen hautoo kostoa vuosia, joskus jopa vuosikymmeniä. Siskoni Annika lainasi ennen muinoin järjestelmällisesti, isosiskon oikeuksiinsa vedoten ja lupaa kysymättä vaatteitani ja kenkiäni jättäen minut kihisemään voimattaman raivon valtaan. Tänä viikonloppuna sain oivallisen tilaisuuden antaa samalla mitalla takaisin! Siskoni kylppäri on täynnä ihania purkkeja ja purnukoita, voiteita ja hajusteita. Sipaisin noita ylellisen tuoksuisia ja tuntuisia tuotteita iholleni aamuin illoin hyvällä omallatunnolla ja tietenkin ilman lupaa (siskoni saa tietää tekosestani satavarmasti, koska hän lukee aina uusimman blogipostaukseni ensimmäisten joukossa)! "Täytyyhän Marikan saada", oli isälläni tapana sanoa lelliessään kuopustytärtään. Isosiskoni on varmastikin asiasta ihan samaa mieltä, kun asiaa tarkemmin ajattelee eikä pistä loppujen lopuksi pahakseen, vaikka vähän "lainailinkin". Yhteistähän se on köyhän tavara. Niin silloin kuin nytkin. Eikö niin siskoseni?

Siskon ruusupenkki

P.s. Teen maanantain yli kulkevan sillan sunnuntaista pyhäinpäivään - Italiassa pyhäinpäivä on kalenterissa vielä omalla paikallaan - enkä mene huomenna töihin. "Fare il ponte" (tehdä silta) -sanontaa käytetään Italiassa, kun viikonlopun ja keskelle viikkoa sattuvan pyhäpäivän välisinä arkipäivinä pidetään lomaa. Tummat, pussittavat silmänaluseni kertovat, että olen todellakin pidemmän vapaan tarpeessa!

Kulttuurieroja ja kulinarismia

Syksyn väriloistoa

Lokakuun neljäs sunnuntaiaamu aukeni raikkaana, kosteana ja sadetta enteilevänä. Auringosta ei näkynyt vilaustakaan, mutta syyslehtien iloinen väriloisto jätti päivän tasaisen harmauden varjoonsa. Ilma oli juuri sellainen, joka houkutteli ulkoilemaan sateen uhkasta huolimatta.

Ulos päästyämme eräs rouvashenkilö alkoi jutella iloisesti meidät nähdessään:
"Olette varmaankin lähdössä vuoristoon. Siellä on tosiaankin satanut lunta!" Häh? Vuoristoon? Lunta? Omasta mielestäni olin vain pukenut poikani (ja itseni) sään vaatimalla tavalla ja olimme matkalla läheiseen leikkipuistoon, emme sen kauemmas.

Pieni, reipas ulkoilija

Yksi kulttuurieroista, johon törmään lähes päivittäin, liittyy lasten ulkoiluun (ja myös pukeutumiseen). Siinä missä suomalaisvanhemmat vievät säänmukaisesti puetun jälkikasvunsa ulos satoi tai paistoi, suurin osa italialaisista äideistä ja isistä kuljettavat lapsensa leikkipuistoihin vain hyvän sään sattuessa. Muutama vesipisara tai pari tummempaa pilven möhkälettä tyhjentävät puistot lapsiperheistä alta aikayksikön. Toppahaalariin, pipoon ja rukkasiin sonnustautunut lapsi tuntuu olevan monelle merkki siitä, että nyt ollaan menossa Siperiaan, pohjoisnavalle tai vähintäänkin Alpeille! Olen useammin kuin kerran joutunut kohtaamaan ihmisten päivittelyä ulkoillessani (lämpimästi puetun) poikani kanssa talvipakkasessa. Ihan kuin siinä nyt olisi jotakin tavatonta. Mikä on sen suloisempaa kuin iloinen lapsi, jonka poskille pakkanen on piirtänyt pyöreät, punaiset ja parhaassa tapauksessa Vitaliksen tuoksuiset omenat?

Vauhtia riittää - satoi tai paistoi

Meillä oli Kimin kanssa hauskaa. Valloitimme kaksi autioitunutta leikkipuistoa, keinuimme, keräilimme värikkäitä vaahteran- ja tammenlehtiä ja pysähdyimme ihailemaan vesilätäköitä, joiden pinnoille putoilevat sadepisarat muodostivat aaltomaisia renkaita. Hienoinen syyssade ei haitannut meitä ollenkaan. Tuskin huomasimme sitä!





Jossakin vaiheessa vatsat antoivat kuulua itsestään: ulkoillessa tulee leijonan nälkä! Ja mikäpä sopisi paremmin leijonan nälän taltuttamiseen kuin tuhti piemontelainen liharuoka. Ajelimme siis koko perhe Cuneon provinssissa, Carrún kunnassa sijaitsevaan "Osteria del Borgo" -nimiseen sievään kyläkievariin, jonne olimme sopineet lounastreffit ystävien kanssa. Kyläkievarin erikoisuuksiin kuuluu "il bollito misto", ruokalaji jossa on päätä ja häntää sekä viittä muuta piemontelaisen rotulehmän ruhon osaa. Lihapaloja haudutetaan vähintään kaksi tuntia suolalla, laakerinlehdellä, rosmariinilla, purjolla ja porkkanalla maustetussa liemessä, ja valmis herkku tarjoillaan hymyn saattelemana seitsemän erilaisen hillokkeen, voin makuisen perunamuussin sekä keitettyjen porkkanoiden ja fenkoleiden kanssa. Pisteenä i:n päällä tilkkanen paikallista punaviiniä ja buon appetito! Tai "bun aptit" tai "bun disne" kuten piemonten murteella sanotaan.



Viihtyisä kyläkievari

Palvelu pelaa - aurinkoisesti ja asiantuntevasti



Tästä annoksesta tulee tukkimieskin kylläiseksi!



Sen seitsemän sortin hilloketta




Jälkiruokatarjontaa

Vatsat pullollaan alku-, pää- ja jälkiruoista ja ahterit puutuneina monen tunnin istumisesta (en ole ihan varma, tykkäänkö oikeasti näistä italialaisista maratoni-istunnoista ruokapöydän ääressä...) suljimme kyläkievarin oven takanamme. Ulkona leijaili houkutteleva tuoksu, joka kuuluu olennaisena osana Piemonten syksyyn: vanhat Alppisoturit paahtoivat läheisellä toriaukiolla kastanjoita. Tyydyimme vain haistelemaan. Äärimmilleen rasitetut ruoansulatusjärjestelmämme eivät olisi kyenneet vastaanottamaan enää edes puolikasta kastanjaa!

Castagnata degli Alpini - alppisotureiden paahtamia kastanjoita