Mennään hiljaa markkinoille

Markkinahulinaa aamusta iltaan

Yksi niistä harvoista paikoista, joissa siedän hälinää, väenpaljoutta, tungosta ja jonottamista on toriaukio markkinapäivänä. Kiireetön pujottelu ihmisvilinässä, värikkäiden myyntikojujen ihailu ja pienten - tai miksei vähän isompienkin - ostosten tekeminen taivasalla on itseasiassa varsin mukavaa puuhaa. Torimyyjät huutelevat kilvan tarjouksiaan, ihmiset pysähtyvät juttelemaan ostosten lomassa tuttujen ja tuntemattomien kanssa, mummot etuilevat muina miehinä, joku pihistää (tarpeeseensa) vaivihkaa mehukkaan omenan, joku tulee vedetyksi nenästä saaden pussiinsa osittain pehmenneitä paprikoita.

Vesi nousee kielelle: salamimakkaroita, juustoja ja oliiveja

Omenoita, kastanjoita, pähkinöitä ja kasviksia

Markkinoilta ei voi ostaa terveyttä, rakkautta tai nuoruutta, mutta melkein kaikkea muuta sieltä sitten löytyykin: vihanneksia, hedelmiä, tuoretta lihaa ja kalaa, leipää, juustoja, leikkeleitä, makeisia, leivonnaisia, vaatteita alusvaatteista päällystakkeihin, kenkiä, laukkuja, keittiötarvikkeita, pesuaineita, lankaa ja nappeja, verhoja, pöytäliinoja, pyyhkeitä, huulipunaa, kynsilakkaa, hajuvesiä, leluja, pölynimureita, vessapaperia, hiusharjoja, pimpuloita ja pampuloita...  Ja niin edelleen ja niin edelleen. Mitä ei löydy, sitä ei luultavasti tarvita. Markkinat tarjoavat myös oivallisen mahdollisuuden täyttää jo muutenkin pulloillaan olevat kaapit ja laatikot kaiken maailman härpäkkeellä ja turhakkeella (nimimerkeillä "Kokemusta on" ja "Kun halvalla sai"). Jos viitsii penkoa ajan kanssa ja sattuu paikalle oikeaan aikaan, ostoskassit voivat täyttyä myös todellisista löydöistä. Etenkin Torinon keskustassa sijaitsevilta "hienomman väen" markkinoilta voi napata mukaansa trendikkäitä ja laadukkaita merkkituotteita.

Vaate- ja laukkutarjontaa

Kukkia ja käyttötavaraa

Alusvaatekojulla pähkäilyä. Mitähän Alessandro tuumaisi,
jos ostaisin puuterin värisen korsetin tai maksikokoiset mamma-alkkarit???

Olen nykyään hyvin satunnainen markkinakävijä, vaikka lähimmät markkinat järjestetään joka lauantai vain noin viiden minuutin reippaan kävelymatkan päässä kotoani. En tiedä, missä myydään laadukkainta tai edullisinta (kojujen eteen muodostuvista ihmisryppäistä voi toki päätellä jotakin) enkä muista koskaan, missä mikin koju sijaitsee. Vaeltelenkin usein päämäärää vailla pysähdellen ostamaan hetken mielijohteesta mitä milloinkin ja mistä milloinkin. Markkinoilla kiertely merkitsee minulle leppoisaa ajanvietettä ja ei niin kovin tarpeellisia heräteostoksia: viikottaiset ruokaostokset ja vaatehankinnat tulee tehtyä isoissa supermarketeissa ja erikoisliikkeissä.

Markkinalöytöjä: melkein itsestään siliävä pöytäliina ja
sohvan käsinojaan kiinnitettävä kaukosäädinten pidike

Heräteostoksia: näiden tyynyliinojen veikeät pöllöt ovat saaneet
jäädä huhuilemaan laatikon pohjalle

Eilen istutin Kimin rattaisiin ja lähdin käymään pitkästä aikaa lähimarkkinoilla. Ilma oli kuin morsian: säkenöivän aurinkoinen ja vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin. Poika istui - kumma kyllä - hyvin tyytyväisenä rattaissaan ja minä sain kerrankin kierrellä ja katsella kaikessa rauhassa. Ostoskassiini kertyi tällä kertaa pari kiloa appelsiineja, vähän tuoretta leipää ja roppakaupalla iloista mieltä. Seuraavan kerran aion käydä markkinoilla - jollen aikaisemmin - joulun alla. Tiedän löytäväni sieltä silloin jotakin sellaista, mitä täältä on muutoin vaikea löytää: todellista joulun tunnelmaa!

Historian havinaa

Jos joku on sattunut torkkumaan historian tunneilla (minä - valitettavasti - 50 %:sti) tai unohtanut oppimansa nykyajan tietotulvan keskellä (minä loput 50 %), pieni ja pikainen kertaus lienee paikallaan. Romanovit olivat vuodesta 1613 vuoteen 1917 Venäjää yhtäjaksoisesti hallinnut aatelissuku. Heidät syrjäytettiin vallasta vuonna 1917: helmikuun vallankumouksessa vallan kahvaan tarttui Venäjän väliaikainen hallitus ja lokakuun vallankumouksessa bolševikit, jotka perustivat Venäjän neuvostotasavallan. Maanpakoon lähtenyt keisarillinen perhe  - Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen - teloitettiin julmasti ja ilman oikeudenkäyntiä Jekaterinburgissa heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä vuonna 1918.

 Saffaronen linnan uljas julkisivu

Vanha tarina kertoo, että isäni (jota kutsumme leikkimielisesti keisariksi) suvussa virtaa tilkkanen Romanovien aatelisverta. Siis myös minä olen tämän tarinan mukaan osaksi siniverinen. Koska en ole muutoin päässyt nauttimaan aateliston erioikeuksista, on kohtuullista, että saan, jollen asua, niin ainakin työskennellä arvolleni sopivassa, ylhäisessä ympäristössä. Työpaikkani sijaitsee 1600-luvulta peräisin olevassa Saffaronen linnassa (Castello di Saffarone), jossa vaikuttaa hiljattain leskeksi jäänyt, ylväs ja suoraryhtinen kreivitär. Linna komeilee huonomaineisessa kaupunginosassa vilkasliikenteisen kehätien ja Torinon suurimman kaupunkipuiston, Parco della Pellerinan välissä, paksua savua sylkevän tehdaskompleksin ja terrorismin uhreiksi joutuneiden poliisien mukaan nimetyn "Lorusso e Cutugno" -vankilan naapurissa.

Näkymä linnan sisäpihalta

Linnan kauniita yksityiskohtia

Kun käännytään pääväylältä linnaan johtavalle kapealle, jalopuiden reunustamalle sivutielle, on kuin tulisi toiseen maailmaan. Ruuhkaliikenteen melut ja suurkaupungin katkut tuntuvat jäävän kuin taikasauvan iskusta jonnekin hyvin, hyvin kauas. Oravat loikkivat iloisesti paksurunkoisten tammivanhusten lomassa, pikkulinnut livertävät ja huuhkajat huhuilevat. Metsän siimeksessä saattaa vilahtaa fasaani. Kesäisin läheiselle niitylle tuodaan lehmiä ja lampaita laiduntamaan. Karjankellojen kilkatus on musiikkia korville ja terapiaa liikenteessä riekaloituneille hermoille. Linnan puutarha on aina hoidettu ja viimeistelty: siitä pitää huolen kumara ja oudonpuoleinen vanha ukonkäppänä, joka asuu yksin linnan alakerrassa olevassa hämärässä, tunkkaisessa asunnossaan. Linnassa on oma viehätyksensä kaikkina vuodenaikoina: kun lumiharso peittää maan, kun kirsikankukat kukkivat, kun suvi on suloisimmillaan, kun syysillat pimenevät ja saavat uskomaan linnan kummituksiin...

Näkymä linnan pääportille

Linnan puutarhan syyshehkua

Kuten aiemmassa postauksessa jo kerran totesinkin: kaikki kaunis päättyy aikanaan. Vuodenvaihteessa työpaikkani muuttaa "dalle stelle alle stalle" ("tähdistä talleihin"): historiaa huokuvista, romanttisista linnamaisemista keskelle karunpuoleista teollisuusaluetta. Mutta ei mitään pahaa, jollei jotain hyvääkin! Työmatkani lyhenevät ja bensakuluni pienenevät melkein puolella ja sehän on ihan kuin saisi tuntuvan palkankorotuksen (jollaisesta saan muutoin kaiketi vain unelmoida)! Ajan ja hermojen  säästyminen on sekin luettavissa tietynlaiseksi työsuhde-eduksi. Uudet toimitilamme ovat sen lisäksi aika edustavat ja niiden lähellä sijaitsee leipomo, josta saa kuulemma ihan törkeän hyviä leivonnaisia! Niillä voin lohduttautua Saffaronen taianomaista linnaa ikävöidessäni.

Tästä ovesta pujahdan sisään, kipitän raput ylös, toivotan hyvät huomenet taulun ylväälle aatelisherralle ja painun vähemmin aatelisiin hommiini.

Syksyn hehkua ja koston suloutta

Kesän rippeitä marraskuun kynnyksellä

Vietimme tämän viikonlopun Castagnitossa talovahtina (talopakettiin sisältyi luonnollisesti myös kohta 12-vuotias, esimurkkuiässä oleva poika, koira ja kissa) siskoni ja lankoni lähdettyä pienelle, romanttiselle Venetsian reissulle. Kyseessä ei ollut mikään levolle ja rentoutumiselle pyhitetty viikonloppu - sellaisia emme ole tosin muutenkaan viettäneet sitten Kimin syntymän - mutta kaiken touhun ja tohinan keskelläkin ehdin pihistää myös itselleni muutaman ohikiitävän hetken fiilistelläkseni syksyiseen juhla-asuun pukeutuneessa maalaismaisemassa. Ja pulahtaakseni pihalla olevan uima-altaan virkistävään veteen, jonne jätin ainakin osan sitkeääkin sitkeämmästä syysflunssasta. Siskonpoika Lucakin kaivoi esiin syvällä sisimmässään piilevän suomalaisuutensa ja seurasi sisukkaasti tätinsä esimerkkiä (näen sieluni silmin italialaisäitien kauhistuneet ilmeet). "Kylmä vesi karaisee ja lisää vastustuskykyä" -ajattelu on äidinperintönä saatua, jo lapsuudessa opittua ja tehokkaaksi todettua.

Pihavaahteran väriloistoa

Pojat - kiireettömästi ja ilman päämäärää

Kun äidin silmä välttää...

Rakastan kaikkia vuodenaikoja. Niissä on jokaisessa oma taianomainen viehätysvoimansa, omat sävynsä, tuoksunsa ja rituaalinsa. Syksy on parhaimmillaan kirpeänraikkaita aamuja, värien veikeää kisailua, maatuvien lehtien täyteläistä tuoksua ja suuria vesilätäköitä, jotka herättävät henkiin sisällämme uinuvat, kumisaappaisiin ja sadetakkeihin pukeutuneet pienet tytöt ja pojat: lits läts läts lits! Se on kuin lämmin kumppanuus kiihkeän, kuuman rakastumisvaiheen jälkeen. Hetki, jona pysähtyä ja hengähtää. Kesä vielä suloisena muistona mielessä.

Maisemia, joita ei voi olla ihailematta...

Viiniköynnökset syksyyn pukeutuneina

Värien sotaa: kesä vastaan syksy

Persikkapuiden katveessa

Castagnito kohteli kaupunkimiljöössä väsähtäneitä vieraitaan kuten kunnon emännän kuuluukin. Se tarjoili luonnon miltei rikkumattoman rauhan nautittavaksemme ja auringossa hehkuvan syksyisen väripaletin ihailtavaksemme. Maustaen koko kattauksen ripauksella mennyttä kesää, joka roikkui vielä viimeisillä voimillaan syksyn takinliepeissä kiinni. Kiireetön ja päämäärätön vaeltelu luonnon keskellä on mitä parhainta terapiaa ja maksaa vain vaivan: luontoäiti ei veloita kallonkutistajien taksoja! Tänään, sunnuntaina aurinko lämmitti niin suloisesti, että päätimme nauttia lounaan terassilla. Kukapa olisi uskonut, että lokakuun toiseksiviimeisenä päivänä syömme ulkosalla? Tai että lenkittäisin koiran T-paitahihasillani hikoillen? Varsinkin kun kaulaliinat ja käsineet on jo kertaalleen ehditty kaivaa esiin.

Kakihedelmien kulta-aikaa

Luontoäiti on taidemaalareista taitavin

Castagniton viiniviljelmiä ja uskollinen lenkkikaverini Igor

Asiasta kolmanteen. Syvää vääryyttä kokenut ihminen hautoo kostoa vuosia, joskus jopa vuosikymmeniä. Siskoni Annika lainasi ennen muinoin järjestelmällisesti, isosiskon oikeuksiinsa vedoten ja lupaa kysymättä vaatteitani ja kenkiäni jättäen minut kihisemään voimattaman raivon valtaan. Tänä viikonloppuna sain oivallisen tilaisuuden antaa samalla mitalla takaisin! Siskoni kylppäri on täynnä ihania purkkeja ja purnukoita, voiteita ja hajusteita. Sipaisin noita ylellisen tuoksuisia ja tuntuisia tuotteita iholleni aamuin illoin hyvällä omallatunnolla ja tietenkin ilman lupaa (siskoni saa tietää tekosestani satavarmasti, koska hän lukee aina uusimman blogipostaukseni ensimmäisten joukossa)! "Täytyyhän Marikan saada", oli isälläni tapana sanoa lelliessään kuopustytärtään. Isosiskoni on varmastikin asiasta ihan samaa mieltä, kun asiaa tarkemmin ajattelee eikä pistä loppujen lopuksi pahakseen, vaikka vähän "lainailinkin". Yhteistähän se on köyhän tavara. Niin silloin kuin nytkin. Eikö niin siskoseni?

Siskon ruusupenkki

P.s. Teen maanantain yli kulkevan sillan sunnuntaista pyhäinpäivään - Italiassa pyhäinpäivä on kalenterissa vielä omalla paikallaan - enkä mene huomenna töihin. "Fare il ponte" (tehdä silta) -sanontaa käytetään Italiassa, kun viikonlopun ja keskelle viikkoa sattuvan pyhäpäivän välisinä arkipäivinä pidetään lomaa. Tummat, pussittavat silmänaluseni kertovat, että olen todellakin pidemmän vapaan tarpeessa!

Kulttuurieroja ja kulinarismia

Syksyn väriloistoa

Lokakuun neljäs sunnuntaiaamu aukeni raikkaana, kosteana ja sadetta enteilevänä. Auringosta ei näkynyt vilaustakaan, mutta syyslehtien iloinen väriloisto jätti päivän tasaisen harmauden varjoonsa. Ilma oli juuri sellainen, joka houkutteli ulkoilemaan sateen uhkasta huolimatta.

Ulos päästyämme eräs rouvashenkilö alkoi jutella iloisesti meidät nähdessään:
"Olette varmaankin lähdössä vuoristoon. Siellä on tosiaankin satanut lunta!" Häh? Vuoristoon? Lunta? Omasta mielestäni olin vain pukenut poikani (ja itseni) sään vaatimalla tavalla ja olimme matkalla läheiseen leikkipuistoon, emme sen kauemmas.

Pieni, reipas ulkoilija

Yksi kulttuurieroista, johon törmään lähes päivittäin, liittyy lasten ulkoiluun (ja myös pukeutumiseen). Siinä missä suomalaisvanhemmat vievät säänmukaisesti puetun jälkikasvunsa ulos satoi tai paistoi, suurin osa italialaisista äideistä ja isistä kuljettavat lapsensa leikkipuistoihin vain hyvän sään sattuessa. Muutama vesipisara tai pari tummempaa pilven möhkälettä tyhjentävät puistot lapsiperheistä alta aikayksikön. Toppahaalariin, pipoon ja rukkasiin sonnustautunut lapsi tuntuu olevan monelle merkki siitä, että nyt ollaan menossa Siperiaan, pohjoisnavalle tai vähintäänkin Alpeille! Olen useammin kuin kerran joutunut kohtaamaan ihmisten päivittelyä ulkoillessani (lämpimästi puetun) poikani kanssa talvipakkasessa. Ihan kuin siinä nyt olisi jotakin tavatonta. Mikä on sen suloisempaa kuin iloinen lapsi, jonka poskille pakkanen on piirtänyt pyöreät, punaiset ja parhaassa tapauksessa Vitaliksen tuoksuiset omenat?

Vauhtia riittää - satoi tai paistoi

Meillä oli Kimin kanssa hauskaa. Valloitimme kaksi autioitunutta leikkipuistoa, keinuimme, keräilimme värikkäitä vaahteran- ja tammenlehtiä ja pysähdyimme ihailemaan vesilätäköitä, joiden pinnoille putoilevat sadepisarat muodostivat aaltomaisia renkaita. Hienoinen syyssade ei haitannut meitä ollenkaan. Tuskin huomasimme sitä!





Jossakin vaiheessa vatsat antoivat kuulua itsestään: ulkoillessa tulee leijonan nälkä! Ja mikäpä sopisi paremmin leijonan nälän taltuttamiseen kuin tuhti piemontelainen liharuoka. Ajelimme siis koko perhe Cuneon provinssissa, Carrún kunnassa sijaitsevaan "Osteria del Borgo" -nimiseen sievään kyläkievariin, jonne olimme sopineet lounastreffit ystävien kanssa. Kyläkievarin erikoisuuksiin kuuluu "il bollito misto", ruokalaji jossa on päätä ja häntää sekä viittä muuta piemontelaisen rotulehmän ruhon osaa. Lihapaloja haudutetaan vähintään kaksi tuntia suolalla, laakerinlehdellä, rosmariinilla, purjolla ja porkkanalla maustetussa liemessä, ja valmis herkku tarjoillaan hymyn saattelemana seitsemän erilaisen hillokkeen, voin makuisen perunamuussin sekä keitettyjen porkkanoiden ja fenkoleiden kanssa. Pisteenä i:n päällä tilkkanen paikallista punaviiniä ja buon appetito! Tai "bun aptit" tai "bun disne" kuten piemonten murteella sanotaan.



Viihtyisä kyläkievari

Palvelu pelaa - aurinkoisesti ja asiantuntevasti



Tästä annoksesta tulee tukkimieskin kylläiseksi!



Sen seitsemän sortin hilloketta




Jälkiruokatarjontaa

Vatsat pullollaan alku-, pää- ja jälkiruoista ja ahterit puutuneina monen tunnin istumisesta (en ole ihan varma, tykkäänkö oikeasti näistä italialaisista maratoni-istunnoista ruokapöydän ääressä...) suljimme kyläkievarin oven takanamme. Ulkona leijaili houkutteleva tuoksu, joka kuuluu olennaisena osana Piemonten syksyyn: vanhat Alppisoturit paahtoivat läheisellä toriaukiolla kastanjoita. Tyydyimme vain haistelemaan. Äärimmilleen rasitetut ruoansulatusjärjestelmämme eivät olisi kyenneet vastaanottamaan enää edes puolikasta kastanjaa!

Castagnata degli Alpini - alppisotureiden paahtamia kastanjoita

Osamatkamaratonia ja muuta mukavaa

Ihana, kamala juoksuharrastus

Viime viikonloppu tuntuu vielä tänäänkin väsymyksenä silmäluomissa ja kankeuttavina lihaskipuina alaraajoissa. Vaapun kuin ankka. Tarkennan: ankka joka haukottelee vaappuessaan. Ikä painaa! Non ho più l'età!

Minulla ja Alessandrolla on ollut jo pitkään yhteinen harrastus. Harrastus, joka on toistaiseksi jäänyt vähemmälle tällä hetkellä noin 85 sentin pituisesta ja suurin piirtein 12 kiloa painavasta syystä. Olemme juosseet yhdessä - minä jonkun verran nopeampana ja enemmän kilpailuviettiä omaavana edellä, Alessandro tasaista tappotahtia perässä - lukuisia kymppejä ja useita puolimaratoneja. Alessandro on ehtinyt juosta jo ensimmäisen maratoninsakin - hitaasti mutta varmasti, kuten miehen tyyliin kuuluu. Juoksuharrastus liikuttaa meitä aina silloin tällöin myös kauemmas kotinurkilta. Viime viikonloppuna se kuljetti meidät jo kolmatta kertaa iki-ihanalle Gardajärvelle, jossa juostiin viime sunnuntaina kymmenes International Lake Garda Marathon ja sen lyhyemmät versiot Garda Run 30 km ja Garda Run 15 km.

Murto-osa ruhtinaallisesta aamiaistarjoilusta

Saavuimme paikan päälle sateen saattelemana jo hyvissä ajoin edellisenä päivänä ja majoituimme Torbolessa sijaitsevaan Lago di Garda -nimiseen hotelliin. Hotellia voi sivumennen sanoen suositella pelkästään jo siellä tarjottavan ruhtinaallisen aamiaisen vuoksi: pöydät notkuivat leikkeleitä, juustoja, eri tavoin valmistettuja kananmunia, pekonia, leipiä, hilloja, hedelmiä ja sen seitsemän sortin leivonnaista.

Torbole on Gardajärven pohjoisrannalla, vajaan 2800 asukkaan Nago-Torbolen kunnassa sijaitseva viehättävä kylä. Tästä aikoinaan kalastajien ja venemiesten asuttamasta pikku kylästä on tullut sittemmin etenkin surffaajien paratiisi, jonne hakeutuu lajin harrastajia ulkomaita myöten. Myös kirjailija Goethen kerrotaan saaneen innoitusta Torbolessa puhaltelevista, paikoin hyvin navakoistakin tuulista.

Torbole - ihanat miehet rannalla.

Lauantaina valmentauduin seuraavan päivän juoksuun juomalla itseni oikein kunnon tunnehumalaan (elämä ON parasta päihdettä). Vaeltelin poikani kanssa Torbolen postikorttimaisissa maisemissa, nautin ihanasta kiireettömyyden tunteesta, pysähdyin tarkkailemaan oliivipuita, ohi kulkevia ihmisiä, rannalla uiskentelevia joutsenia ja surffaajia jotka ratsastivat kiitolaukkaa järven aurinkoisilla aalloilla. Ja ihmettelin ihmettelemästä päästyäni paikan puhtautta ja siisteyttä. En valehtele sanoessani, etten nähnyt maassa yhtäkään tupakantumppia tai koiran jätöstä (Nichelinossa niitä löytyy valitettavasti myös lasten leikkipuistoista!) Miten monet kasvot Italialla onkaan - niin hyvässä kuin pahassa (Gardajärven kasvot ovat varmastikin yhdet kauneimmista)! Koko maata koskevien yleistysten tekeminen ei ole mahdollista eikä se olisi edes reilua!

Hyvät tavat ja siisteys lähtevät korvien välistä

Sunnuntaina herätyskello soi aamuviideltä, runsas hotelliaamiainen tarjoiltiin kuudelta ja lautta Torbolesta Malcesineen, juoksukisan lähtöpaikalle, lähti seitsemältä. Voimakas tuuli pyyhki hetkessä unihiekat urheilijoiden silmistä, jotka avautuivat ihailemaan varhaisaamun aarteita: uinuvia katuja ja taloja, rauhoittavaa hiljaisuutta, hämäryyttä järven yllä, viivyttelevää auringonnousua. Todellakin! Aamuvirkut nappaavat päivän parhaat palat!

Aamuinen Malcesine 1

Malcesinen ilmassa väreili - Pekka Tiilikaisen tunnettuja sanoja lainatakseni - suuren urheilujuhlan tuntua. Kaiuttimien pauhuntaa, ihmisvilinää, iloista puheensorinaa, venyttelyä ja verryttelyä, kilometrien pituisia vessajonoja... Lähtölaukaus ja matkaan "It's the final countdown"- biisin tahdittamana! Torbole näkyi vielä kaukaisena miniatyyrinä horisontissa, kun kysyin itseltäni henkitoreissani puuskuttaen ja räkä poskella roikkuen: "Mikä ihme saa ihmisen rääkkäämään itseään tällä tavalla ja vieläpä maksamaan siitä???" Navakka vastatuuli, joka työnsi naista tiukkaan takakenoon ja juoksukellon jatkuva vilkuilu eivät tehneet hommasta yhtään sen vaivattomampaa. Matkanteon helpottamiseksi päätinkin ihailla ohi löntysteleviä maisemia, jutella joutavia kohtalotovereideni kanssa, miettiä tulevan blogipostaukseni sisältöä ja tahdittaa juoksuani tuijottamalla edessäni hölköttelevän kaverin lenkkareita. Jossakin vaiheessa nuo pahaiset lenkkarit karkasivat aina vain kauemmas ja kauemmas ja kauemmas häviten lopulta saavuttamattomiin. Ja tuolla samaisella hetkellä oma maitohapon makuinen juoksuni tuntui kulkevan pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. Mutta minä tyttö en luovuttanut! En PRKL! Olenhan suomalainen! Olenhan sisunainen! Kunniaksi kansalleni, ylpeydeksi kotimaalleni!

Aamuinen Malcesine 2

Ylitettyäni maaliviivan kaikkeni antaneena minut kaapattiin suureen euforiseen syleilyyn. Sain vastauksen myös aiemmin esittämääni kysymykseen. Rääkkään itseäni, koska juoksun jälkeistä hyvän olon ja onnistumisen tunnetta ei voita mikään (paitsi se hetki, jolloin tunsin ensimmäisen kerran vastasyntyneen lapseni lämpimän ihon omaani vasten). Se on tunne, jonka voimin jaksaisin juosta uudelleen saman tai vähän pidemmänkin matkan vaikka jo heti huomenna! Ja mitäpä muuta sitä voisi tehdä suuren voimainponnistuksen jälkeen kuin ottaa tilaisuudesta vaarin ja pulahtaa virkistävään Gardajärveen sorsien seuraksi. Ja istua sen jälkeen rannalla auringon lämpimien säteiden hyväilemänä. Ja ajatella väsyneenä mutta onnellisena, että on tämä tamma vielä ihan hyvässä juoksukunnossa. Viisitoista kilometriä vajaassa 1 tunnissa ja 25 minuutissa ei ole hullumpi suoritus ollenkaan!

Aurinkoinen ja lämmin sunnuntai Torbolessa

Tosi hyvä haarukka

Kotikeittiön antimia 1: jättikatkaravun pyrstöjä

Jos sinulle sanotaan Italiassa, että "sei una buona forchetta" (olet hyvä haarukka), ota se suurena kohteliaisuutena. Se tarkoittaa, että sinulle maistuu ruoka ja sitä italialaiset arvostavat. Saapasmaan kansa suhtautuu ruokaan rakkaudella, intohimolla ja, mitä tulee italialaiseen keittiöön, myös suurella ylpeydellä. Sanotaan, että italialaiset eivät syö elääkseen vaan elävät syödäkseen - hyvin, runsaasti, kiireettömästi nautiskellen. Ja mielellään hyvässä seurassa: ravintoloissa, pizzerioissa ja trattorioissa näkeekin usein pitkien pöytien ääreen kokoontuneita iloisia ja meluisia seurueita.

On mahdoton tehtävä kuvailla italialaista ruokakulttuuria muutamalla rivillä. Parhaimmillaan se on taidetta, josta nauttivat kaikki viisi aistia. Se on makujen ja värien sensuelli "mambo italiano". Se on kattaus, johon luontoäiti kantaa selkä vääränä runsaita antimiaan ja jota Italian eri alueet maustavat lukemattomilla erikoisuuksillaan.  Se on tapa, jolla ruoka valmistetaan, asetellaan lautaselle ja tarjoillaan: luovuudella, huolella ja yksityiskohtia vaalien. Siten, että vaatimatonkin ateria saadaan näyttämään ja maistumaan juhla-aterialta. Se on tomaatti, joka taipuu tuhansiksi makuelämyksiksi. Se on pasta, jolle on annettu lukemattomia rooleja makujen näyttämöllä. Se on vesipuhvelin maidosta valmistettu mozzarellajuusto, joka sulaa suussa kuin varkain. Ja se on oliivi, joka ei ole ollenkaan niin oksettava kuin mitä lapsena luulin. Ed altro ancora. Ja paljon muutakin. Se on jotakin, mitä ei voi sanoin täysin selittää. Se täytyy kokea. Paikan päällä.

Kotikeittiön antimia 2: apulialaista mozzarellaa ja luomutomaatteja

Muistan lapsuudestani perunapiirakan, josta en tykännyt ja jonka hautasin salaa (loppujen lopuksi en kovin salaa, koska jäin  rikoksestani kiinni) kotipihan hiekkaan. Ja oksettavan oliivin, jonka mukelsin pitkin hampain nikotellen Garda-järven lomareissulla vain, koska äitini sanoi tuolloin lauseen, jonka muistan vielä lähes neljänkymmenen vuoden jälkeenkin sanasta sanaan, virallispainoitteisine äänensävyineen kaikkineen: "Jos sinä sylkäiset pois oliivin, on kuin sinä sylkäisisit pois koko Italian!"  Muutoin muistan olleeni "tosi hyvä haarukka" lapsesta lähtien: kaikki syötäväksi kelpaava on maistunut. Laidasta laitaan ja suurina annoksina. Tillilihasta ja läskisoossista lähtien. Lankoni Fabrizio ei liene täysin väärässä kutsuessaan minua leikkimielisesti cassonettoksi (cassonetto = jäteastia). Suursyömärin ja kulinaristin tittelitkin olen haalinut itselleni jo hyvin nuorella iällä. Kaipa sillä oli siis tarkoituksensa, kun elämä, kohtalo, sattuma tai johdatus - tai miksi sitä kukin nyt kutsuukaan - kiikutti minut juuri Italiaan, ruoan ystävien mekkaan.

Mutta siltikin. Täällä kulinaristien maanpäällisessä taivaassa minun tulee usein ikävä suomalaisia tai suomalaiseen tapaan valmistettuja ruokia: karjalanpaistia, kesäkeittoa, nakkisoppaa, keitettyjä perunoita ja makkarakastiketta, riisipiirakoita munavoilla, ruisleipää juustolla, HK:n sinisellä ja kurkkuviipaleilla, leipäjuustoa ja lakkahilloa, puolukkaista marjapuuroa, ruskeaan kastikkeeseen tehtyä pasta bolognesea, ei parmesaanijuustolla vaan - italialaisten kauhistukseksi - ketsupilla höystettynä. Toki täälläkin voi valmistaa suomalaisia herkkuja, mutta jostakin syystä niin tulee tehtyä hyvin harvoin. Aina ei tarvittavia aineksiakaan löydy. Ja vaikka löytyykin, ei se silti ole sama asia. Suomalainen ruoka maistuu parhaalta Suomessa. Ja italialainen ruoka Italiassa.

Tänään oli Kimin toinen Suomi-koulupäivä Trezzo sull'Addassa. Hauskan koulupäivän kruunasi paitsi aurinkoinen ja lämpötilaltaan lähes kesäinen sää, myös makunystyröitä hellivä lounas, jonka nautimme paikallisessa La Locanda del Colibrì (Kolibrin majatalo) -nimisessä ravintolassa. Alla olevat kuvat puhukoot puolestaan! Elämä on... Hyvänä haarukkana oleminen on... IHANAA!

Per gli amici del vino - Viinin ystäville

Ravioli al formaggio coi funghi porcini - Juustotäytteistä ravioli-pastaa ja herkkutatteja

Tagliata di manzo con patate al forno - Naudanlihaa uuniperunoilla

Pane fresco - Tuoretta leipää

Semifreddo alla cannella - Kanelilla maustettua jäätelökakkua

Caffè espresso - Espresso-kahvi