Kuparinen jalkalamppu

Kuva 1. Kuparinen jalkalamppu

Siellä se törröttää makuuhuoneen nurkassa. Kurottelee koukeroisia lonkeroitaan terhakkaasti ylöspäin luoden kattoon siittiöparvea erehdyttävästi muistuttavan varjon. Jos sitä koskettaa, se huojuu kuin puu tuulessa, seinää vasten hiljaa kolisten. Sen yhdeksän kuusenkävyn muotoista hehkulamppua luovat tunkeilevaa valoa huoneeseen. Se on röyhkeä tilasyöppö ja pinttynyt pölynkerääjä. Avotakkojen, Plaza Kotien ja Dekojen kauhistus. Sillä oli olohuoneessa lähes identtinen kaksoiskappale, joka vaihtoi tilanpuutteen vuoksi omistajaa - jääden kuitenkin lähisukuun (ainut kerta, jolloin olen kiroilemisen sijasta kiittänyt ja kumartanut tilanpuutetta). Se on kuparinen jalkalamppu, jonka rakas avopuolisoni teetätti tilaustyönä ystävällään ja johon minulla on ollut ristiriitainen, jollen sanoisi vihamielinen suhde ensitapaamisestamme lähtien.

Minä rakastan kodikkaita kattolamppuja ja muita tunnelmaa luovia valaisimia, kumppanini puolestaan voimakasvaloisia, kuparisia jalka-, seinä- ja pöytälamppuja. Ymmärsitte oikein: kodissamme on myös kuparisia seinä- ja pöytälamppuja - koukeroisia nekin. Eteisessä on kattolamppu. Sekin on talon tyylille uskollinen: kuparinen ja koukeroinen. Sitä ei voi pitää kodikkaana edes hyvällä tahdolla tai vilkkaalla mielikuvituksella. Silmäni oireilee kaikissa noissa kuparilampuissa, mutta jalkalamppu saa näköelimeni sairastamaan toden teolla.

Olen miettinyt pääni puhki, kuinka päästä eroon tuosta rumasta ja epäesteettisestä hökötyksestä. Olen suunnitellut raahaavani lampun varastoon (roskalaatikkoon heittäminen olisi ehkä liian radikaali ja avopuolisoni - ehkä myös lampun - tunteita loukkaava teko) ja hankkivani muina miehinä tilalle uuden. Olen pelotellut kumppaniani Mafia-yhteyksistäkin epäillyillä kuparivarkailla toivoen hänen luopuvan lampustaan vapaaehtoisesti perheen ja kodin turvallisuuden vuoksi. Olen salaa toivonut, että pikku Kimi hajottaisi lampun korjauskelvottomaksi. Siihen pieni mies tuskin pystyy, vaikka vahva ja kovakourainen onkin. Voisin tietenkin rikkoa lampun myös itse ja vierittää syyn viekkaasti lapsen niskoille: kukapa nyt pienelle taaperolle voisi suuttua? Vai pitäisikö pirauttaa Marie Kondolle ja kysäistä hyviä vinkkejä? Vai olisiko parempi ottaa saman tien käyttöön järeämpi uhkailumeininki: "Joko lamppu tai minä"? Last in first out - periaatteen mukaisesti minulle saattaisi käydä köpelösti. Saisiko lampun ehkä uusiokäyttöön? Se voisi toimia modernina joulukuusena tai vaikkapa naulakkona! Koristeltuna tai takein peiteltynä lamppu olisi ehkä asteen verran kauniimpaa katseltavaa.

Kuva 2. Apuaaaaa! Kuparilamppujen invaasio!!!

Ai, että mitäkö tekemistä kuparisella jalkalampulla on ulkosuomalaisuuden kanssa? Itse asiassa paljonkin. Niinä päivinä, jolloin kaikki Italiaan liittyvä - kuparinen jalkalamppu mukaan luettuna - tulee korvista ulos ja koti-ikävä velloo valtoimenaan sisuskaluissa, voin helpottaa oloani luomalla lamppuun murhaavia katseita ja syyttämällä sitä kurjasta kohtalostani ja kaikesta siitä, mikä kulloinkin mättää. Lamppu on syytön ja hiljainen sijaiskärsijä. Sellaisena se on ehkä sittenkin ansainnut paikkansa makuuhuoneemme nurkassa. Onhan se myös tietynlainen vanhuuden turva, arvometallista kun on kyhätty. Huojuukoon siellä nyt sitten ainakin toistaiseksi...

Maaseutu- ja Suomi-leffaterapiaa

Kuva 1. Ihanaa maalaismaisemaa

Mikroaaltouunimme ovessa on neliskulmainen jääkaappimagneetti, jonka ystäväni Pirjo lahjoitti minulle vuosia sitten ja joka on kulkenut mukanani Suomesta Italiaan ja siellä edelleen kodista toiseen. Siinä on kahvikupin kuva ja teksti “Olisin pysäyttämätön, jos vain lähtisin käyntiin”. Niinpä niin. Jos olisin lähtenyt toden teolla käyntiin, olisin valloittanut näyttävästi jo ainakin puoli maailmaa. Käynnistymisongelmien vuoksi nämä suureelliset maailmanvalloitustouhut ovat jääneet omalta osaltani jokseenkin vähäisiksi, jollen sanoisi olemattomiksi: olen tyytynyt kahlaamaan pientä elämääni (tämä hyvin kuvaava ilmaus on lainattu Lauri Tähkän Minun Suomeni -biisistä) hieman vaatimattomammissa puitteissa. Mahtipontiset suunnitelmani  - hienon hotellin ja upean uimahallin perustamisesta lähtien aina poliittisen uran luomiseen, shiatsu-guruna toimimiseen ja menestysromaanien kirjoittamiseen saakka - ovat kutistuneet minusta riippumattomista ja luonnollisesti myös minusta riippuvista syistä konttorirotan töiksi ja pieniksi arjen teoiksi.

Kuva 2. Pieni mestariteos viiniviljelmillä

Loppujen lopuksi ihan hyvä näinkin! Olenhan minä sentään yhden mestariteoksen elämäni aikana luonut ja siitä - siis hänestä - olen kovin, kovin ylpeä! 

Olen (tai paremminkin minusta on tullut) laiska lähtemään. Ja olen erityisen laiska lähtemään, jos lähtemiseen liittyy pidempää autossa istumista ja vaikka vain ihan pienimuotoistakin pakkaamista. Koska matka mukavuusalueelle kulkee miltei poikkeuksetta epämukavuusalueen kautta, joudun ottamaan itseäni hyvin usein niskasta kiinni ja antamaan persuuksilleni oikein mojovan potkun. Pelkän kahvin voimalla saan ahterini häthätää penkistä ylös.

Kautta rantain pääsimme itse otsikon aiheeseen. Muutamia päiviä sitten, tarkemmin sanottuna kesän viimeisenä virallisena päivänä, heittäydyin jälleen kerran epämukavuusalueelle. Pakkasin töiden jälkeen poikani, kimpsuni ja kampsuni autoon ja lähdin ajelemaan isosiskoni luo Cuneon provinssissa sijaitsevaan Castagniton kylään. Elämästään yli 20 vuotta Torinossa kärvistellyt siskoni Annika asuu nykyään miehineen, poikineen, kissoineen ja koirineen ihanassa omakotitalossa viini- ja hedelmäviljelmien keskellä, kaukana kaupungin stressaavasta hälystä. Eikä palaisi enää Torinoon, ei vaikka saisi miljoonan! En ihmettele sitä kyllä yhtään.

Kuva 3. Osittain korjattua maissisatoa

Tiistai-iltapäivän sää oli juuri sellainen kuin viimeiseltä kesäpäivältä sopii toivoa: aurinkoinen, lempeän lämmin ja sopivasti tuulinen. Juuri sellainen, että olisi ollut synti olla pulahtamatta pihalla olevan pienen uima-altaan virkistävään veteen ja nauttimatta täysin siemauksin loppukesän ja maaseudun tarjoamista ihanuuksista. Aikamme pulikoituamme lähdimme pienelle, kiireettömälle kävelylenkille viiniköynnösten sekä omena- ja pähkinäpuiden siimekseen. Kaikkialla vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan satunnainen linnunlaulu, koiran haukahdus tai lapsen riemukas kiljahdus. Ilma oli puhdasta hengittää ja silmä lepäsi kuvankauniissa maalaismaisemassa. Pieni Kimi juoksenteli, muksahteli ruohikkoon, pöyhi maata, heitteli kiviä, puristeli rypäleterttuja, poimi kukkia ja maistoi milloin hiekkaa, milloin omenaa (kummatkin olivat hänen mielestään yhtä hyviä).

Kuva 4. Omenoita, joissa maistui lapsuus

Ja oli loppujen lopuksi likainen, pölyinen ja rypälemehun makeuttama koko ukko. Päästä varpaisiin! Minä tunsin itseni rentoutuneeksi ja vapautuneeksi. Ei tarvinnut pelätä päättömästi kaahailevia autoja eikä varoitella poikaa tupakantumpeista, lasinsiruista, koirankakasta tai muusta roskasta. Sisälläni asuva pieni maalaistyttö oli onnellinen. Se oli päässyt hetkeksi luontaiseen ympäristöönsä puiden ja peltojen keskelle.

Päivän hämärryttyä illaksi nautimme ihanan päivällisen terassilla istuskellen ja taivaan tähtiä sekä naapurikylän lämpöisesti tuikkivia valoja ihaillen. Tarjolla oli pastaa tuoreista tomaateista tehdyllä kastikkeella ja parmesaanijuustolla höystettynä. Jälkiruoaksi kielen mukanaan vievää pannacottaa viinirypälehillokkeella. Voiko ihanammin päivän enää päättää? Itse asiassa voi. Serkusten lähdettyä Nukkumatin matkassa sinisten unten maille me siskokset - Kiura ja Käyrä, kuten rakas äitimme tapasi meitä kutsua - kaivoimme esiin Ikean irtsarit, San Carlon sipsit, Milkan riisisuklaat ja Lemonsoda-limsat (Jenni ja tytöt: tarkoitin tietenkin blimsat!), otimme mukavat asennot

Kuva 5. Monimuototerapiaa

sohvalla ja aloimme katsoa iki-ihanassa Hangossa kuvattua Kesäkaverit-elokuvaa. Kevyestä kesäleffasta tuli hyvä mieli ja liiallisesta herkkujen mussutuksesta kipeä maha ja ällöttävä olo. Siis juuri niin kuin pitikin. Täydellisesti toimivaa terapiaa alusta loppuun!

Pieniä ja isoja Suomi-koululaisia

Kuva 1. Isä, poika ja pikkuruinen koulureppu

Mikä saa heräämään lauantaiaamuna kukonlaulun aikaan, vaikka voisi kerrankin nukkua pidempään ja viettää muutenkin kiireettömän ja stressittömän aamun? Mikä saa ajamaan pienen taaperon kanssa lähes 400 kilometrin edestakaisen matkan saman päivän aikana, vaikka autossa istuminen ei kuulu niihin kaikkein rakkaimpiin harrastuksiin? No, mikäpä muu kuin sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla (ja hulluudella!) höystetty rakkaus Suomeen ja suomen kieleen.

 

Kuva 2. Näkymä Adda-joelle

Ulkosuomalaisena äitinä koen kunnia-asiakseni, jollen jopa ihan  kansalaisvelvollisuudekseni opettaa Kimille suomen kieltä ja tukea hänen kasvamistaan kaksikielisyyteen kaikin mahdollisin keinoin. Kohta 20 kuukautta täyttävä poika ymmärtää jo hyvin sekä italiaa että suomea ja sanoo useita sanoja kummallakin kielellä (suomeksi mm. kukka, bussi, pöksyt, auto, tyttö, poika, porkkana, kurkku, kakka, possu, kissa, pulu, nenä; italiaksi mm. mamma, papà, nonna, no, sì, pappa, buono, acqua, pizza, nanna, sporco, cacca, luce, pronto). On luonnollista, että italiankielisessä ympäristössä elettäessä ja asuttaessa suomen kieli jää - hyvästä tahdosta ja ponnisteluista huolimatta - altavastaajan asemaan. Kielien välisessä kamppailussa italia siis  voittanee, mutta - Tuntematonta sotilasta lainatakseni - hyvänä kakkosena tullee maaliin pieni ja sisukas suomi. Ainakin jos se on minusta ja jääräpäisyydestäni kiinni!

 

Kuva 3. Suomi-koulusta löytyy kivoja leikkikavereita

Hupsista! Tästä tulikin aika pitkä(piimäinen) vaikkakin ihan tarpeellinen johdatus itse asiaan. Tänään oli nimittäin meidän pikku Kimin ensimmäinen päivä Milanon Suomi-koulussa. Suomi-koulu on n. 12 000 asukkaan viehkeässä Trezzo sull'Addassa sijaitseva, kaikille sukujuuriltaan suomalaisille lapsille tarkoitettu koulu, jossa opetetaan kuutena lauantaina lukukaudessa suomen kieltä ja suomalaisuutta leppoisassa ja leikkimielisessä ilmapiirissä. Lapset on jaettu iän perusteella kolmeen ryhmään ja jokaisella ryhmällä on suomalaissyntyinen ja tietenkin suomenkielinen opettaja. Mukavan Krista-opettajan vetämässä 1 - 4 -vuotiaiden ipanoiden ryhmässä opitaan etenkin leikkien, laulujen, lorujen ja tarinoiden välityksellä. Kimin isäkin, joka kartuttaa hitaasti mutta varmasti suomenkielistä sanavarastoaan, innostui laulamaan ja leikkimään muiden mukana! Oppia ikä kaikki!

 

Kuva 4. Pieni väsynyt Suomi-koululainen

Kimi sulautui vaivatta muiden lasten joukkoon ja oli koulussa kuin kotonaan eli teki asioita oman päänsä mukaan kovaa ääntä pitäen. Osallistui ohjattuun toimintaan omalla pienen lapsen tavallaan ja tuntui viihtyvän oikein hyvin. Ja niin viihdyin minäkin. Oli mukava seurata pikkuisten touhuamista, nähdä muita suomalaisia äitejä (Annariikka, Hanna, Jenni, Marika ja Milla - muistinkohan nimet oikein ja unohdinkohan jonkun?) kuulla ja puhua omaa äidinkieltä sekä palata ajassa vuosikymmeniä taaksepäin omasta lapsuudesta tuttujen laululeikkien siivin. Miten turvalliselta tuntuukaan, että alati muuttuvassa maailmassa on vielä joitakin asioita, jotka säilyvät ennallaan vuodesta toiseen!

Väsynyt mutta onnellinen pieni Suomi-koululainen nukkui koko kotimatkan ajan. Ehkäpä piirun verran suomalaisempana ja ainakin yhtä mukavaa kokemusta rikkaampana. Hyvä, että tuli lähdettyä!

Pilvessä

Olin eilen töistä lähtiessäni ihan pilvessä. En kuitenkaan mistään sen kyseenalaisemmasta syystä kuin että taivas oli paksussa, tummanpuhuvassa pilvessä. Herra Ukkonen  kumisteli kepillään taivaankantta niin, että kipinät sinkoilivat, ja Torinon ylle kyykistynyt Esteri antoi tulla koko takamuksensa täydeltä. Sieraimiin tunkeutui pölynsekainen sateen tuoksu ja iholla tuntui se, mistä olin haaveillut jo kauan: hienoinen vilunväre! Pitkästä aikaa tuntui ihanalta hengittää. Hitaasti, syvään ja nautiskellen. Tulin niin hyvälle tuulelle, että tuskin edes huomasin kastuneita vaatteitani tai kaatosateessa entistä hitaammin matelevia ruuhkajonoja. Nauratti ja laulatti. Hullu nainen - tai ainakin vähän nyrjähtänyt, joku saattaa ehkä ajatella. Luultavasti olenkin, mutta syystä.

Olen - yllätys yllätys - kesäihminen. En ole kuitenkaan koskaan rakastanut Torinon tai Nichelinon kesiä ja niiden nihkeää kuumuutta, joka valuu hikinorona selässä, näkyy kosteina läntteinä kauluspaidan kainaloissa, tuntuu voimattamana lamaantumisena ja järjenjuoksun hidastumisena. Torino ei ole kesäkaupunki eikä sitä ole myöskään Nichelino. Täällä ei haistella merituulia eikä ihailla järvimaisemia. Jääkaappikylmiksi ilmastoituja kauppakeskuksia ja tungokseen asti täysiä maauimaloita löytyy kyllä. Ja jokia, joissa voi uiskennella ihan omalla vastuulla - jos ei satu nimittäin pelkäämään rottia eikä välitä siitä, että joessa kelluskelee myös kaikenlaista vähemmän miellyttävää kuten roskaa ja muuta jätettä. Kun kesä täällä alkaa, toivoisin sen jo loppuvan. Jos voisin, loikkaisin keväästä suoraan syksyyn. Minun kesäni on jotakin muuta kuin mitä Torino tai Nichelino voivat koskaan tarjota.

Viime päivinä viileämpinä valjenneet aamut ovat antaneet ymmärtää, että kuumuuden pahin selkä on jo taitettu. Ähäskutti! Aamun edettyä päiväksi lämpömittarin elohopea on kiivennyt hitaasti mutta varmasti kolmenkymmenen asteen paremmalle puolelle ja aamuiset vaatevalinnat ovat osoittautuneet sen myötä kutakuinkin epäonnistuneiksi... Tänään heräsin tasaiseen sateenropinaan jo kauan ennen herätyskellon soimista. Työnsin ensitöikseni nenäni parvekkeen ovesta ulos ja vedin syvään henkeä. Ilmassa tuoksui syksy ja lämpömittari näytti vain 17:ää astetta. Tästä tulee hyvä päivä, tuumailin. En tullut juuri sillä hetkellä ajatelleeksi, mikä katastrofaalinen vaikutus tuolla ihanan virkistävällä sateella on aamuliikenteen sujuvuuteen: yhteensä vähän yli kolmenkymmenen kilometrin matkaan tuhraantui puolitoista tuntia. Enää ei naurattanut. Eikä kyllä laulattanutkaan...

Saluti dal Lago di Viverone!

Lauantai on päivä, jolloin laaditaan kauppalistoja, annetaan nurkissa majaileville villakoirille kyytiä ja tehdään kaikki se enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) mukava, johon viikolla ei ole aikaa. Silloin tällöin on kuitenkin varsin terveellistä ja terapeuttista poiketa sivupoluille rutiinien ja velvoitteiden viitoittamalta pääväylältä.

Olimme jo pitkään suunnitelleet kollegani ja ystäväni Joannan kanssa tekevämme jotakin mukavaa yhdessä lasten kanssa. Tuumasta toimeen - vaikkakin melkein vuoden viiveellä! Eilen, lauantaina, lastasimme kaksi taaperoikäistä ja yhden vähän isomman ipanan sekä kamalan kasan kasseja ja nyssyköitä (olimme lähdössä puolipäiväretkelle, emme viikon matkalle) Joannan tila-autoon ja lähdimme matkaan. Ajoimme auringon paahtamien, miehenkorkuisten maissiviljelmien ja 30 asteen helteessä torkahtelevien kylien läpi viehättävälle Viverone-järvelle. Matkantekoamme säesti Joannan vanhimman lapsen malttamaton "ollaanks' perillä jo?" -jankutus. Kuinka ymmärsinkään tuota kohta 6-vuotiasta miehenalkua: minäkin halusin olla perillä mahdollisimman pian, karistaa kaupungin pölyt ja melut kintereiltäni, päästää varpaani vapaiksi hiostavista tennareista ja hypätä järviveteen virkistäytymään.

Viverone-järvi on meiltä noin tunnin ajomatkan päässä oleva, 230 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva Piemonten alueen kolmanneksi suurin järvi. Tämä jääkaudella alkunsa saanut lintubongaajien, kalamiesten ja turistien suosima järvi on ollut pitkään uimakelvoton veden hitaan vaihtumisen (arviolta 30 - 35 vuotta) ja ihmisen - tuon luomakunnan kruunun - piittaamattoman toiminnan vuoksi. Vuodesta 2008 lähtien järvi on tuonut jälleen iloa ja virkistystä myös uimareille. Onneksi, sillä minulle, tuhansien järvien tyttärelle, järvi ei ole järvi eikä mikään, jos siihen ei voi pulahtaa. 

Vietimme leppoisan, syyskuisen kesäpäivän (Italiassa kesä jatkuu kalenterin mukaan syyskuun 21. päivään saakka) Viverone-järven rannalla. Söimme ihania eväitä viltillä istuskellen ja paistattelimme päivää järvimaisemia ihaillen ja kiireettömästä, melkein pysähtyneestä tunnelmasta nauttien. Lapset olivat riemua täynnä: juoksentelivat kuin villivarsat, leikkivät ämpäreillään ja lapioillaan, heittelivät kiviä ja polskuttelivat rantavedessä, jossa sousi myös ylväs, yksinäinen joutsenherra sorsaparvi vanavedessään. Järvivesi oli lämmintä kuin linnun maito, vaikka eräs italialainen rouva päivittelikin sen viileyttä. Minun mielestäni vedessä olisi voinut, jos ei nyt keittää perunoita, niin ainakin hauduttaa vihreää teetä! Italialaisten käsitys viileydestä on jokseenkin erilainen kuin karaistuneiden suomalaisten: se on monta astetta lämpimämpi. 

Loppujen lopuksi ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas löytääkseen paikkoja, joissa sielu ja silmä lepäävät. Joskus lähteminen on vain niin kovin vaikeaa ja vaivalloista: aina ei jaksa, aina ei viitsi, aina ei ehdi eikä aina edes voi. Mutta hyvä, että edes silloin tällöin jaksaa, viitsii, ehtii tai voi. Sillä juuri se tekee elämästä elämisen arvoista. Oli sitä sitten missä päin maailmaa tahansa.

P.s. Siskolleni Annikalle tiedoksi, että "mulinello"-pyörteet eivät imaisseet minua Viverone-järven syvyyksiin. Voit huokaista helpotuksesta ja nukkua yösi rauhassa. :)

Tauon paikka

Minä, Joanna, Maria ja kolmen suklaan briossit

Jos torstai on toivoa täynnä, niin tiistain täyttää makea. Ainakin työhuoneessani, jonka jaan kolleegani Joannan kanssa. Joanna on puolalaissyntyinen, Saksassa suurimman osan elämästään asunut, minua muutamia vuosia nuorempi itävaltalainen nainen. Meitä yhdistää paitsi ulkomaalaistausta ja samanlainen elämäntilanne ja ajatusmaailma, myös himo makeaan. Ja suolaiseen. Ja kaikkeen muuhun syötäväksi kelpaavaan. Tätä himoa, joka sisältää epäilyttävän paljon tunnesyöppöyden tunnusmerkkejä, on omiaan ruokkimaan työ, joka heittelee meitä säännöllisen epäsäännöllisesti bore outista burn outiin ja päinvastoin.

Tiistai on siis päivä, jolloin sallimme itsellemme kahvikupposen lisäksi myös uunituoreen briossin (briossit ovat runsaasti voita ja munia sisältäviä, marmeladi-, kerma- tai suklaatäytteisiä leivonnaisia, joita italialaiset nauttivat aamuisin baarissa cappuccinon tai jonkun muun kahvivariantin kanssa). Joukkoomme liittyy tuolloin myös hyväntuulinen italialaisrouva Maria, joka käy siivoamassa toimistomme tiistaisin ja perjantaisin. Lämpimäiset tuo ja kahvit keittää meistä se, joka kulloinkin kynnelle kykenee. Kahvittelun lomassa parantelemme maailmaa ja siinä samalla tietenkin ja etenkin Italiaa.

Tänään makealle kahvitauolle oli erityinen tilaus. Jämähdin nimittäin jälleen kerran aamuruuhkaan ja saavuin myöhässä töihin. Lisäjännitysmomenttina oli ihan kamala pissahätä (mitäs menin juomaan litrakaupalla kahvia ja vettä?). Olen joskus joutunut ihan vakavasti harkitsemaan kyykkypissaamista tienpientareella, kun autojonot eivät ole ottaneet edetäkseen. Tällaiselta nöyryytykseltä olen toistaiseksi vielä säästynyt.

Saavuttuani vihdoin perille hotelli helpotus, vahva kahvi, Marian tuomat suussasulavat kolmen suklaan briossit ja leppoisa turinatuokio tekivät tehtävänsä: kiukku laantui ja maailmasta tuli hetkeksi parempi paikka elää. Miksei aina voisi olla tiistai? No, jos ihan totta puhutaan, Joanna ja minä olemme aika taitavia muuntamaan tiistaiksi myös maanantain, keskiviikon, torstain ja perjantain. Briossi päivässä pitää luut piilossa! Ja mielen iloisena!

Jos olisin laittanut kaikki briosseihin tuhlatut (vai onko kyse sittenkin sijoittamisesta omaan, etenkin henkiseen hyvinvointiin?) eurot säästöön, minulla olisi varmaankin jo kasassa rahat Finnairin lentolippuun - kohde lienee sanomattakin selvä. Olisin ehkä myös muutamaa kiloa kevyempi. Ja luultavasti jonkun verran happamampi. Jossittelut sikseen ja briossia ääntä kohden!!!

Olen liiankin suomalainen...

Minun Suomeni on kaunein päällä maan...

Tämän postauksen otsikko on lainattu Lauri Tähkän uudesta kappaleesta, jonka Kiukaisissa asuva ystäväni Milla kehotti kuuntelemaan. No, minähän tein työtä käskettyä, latasin biisin netistä ja kuuntelin. Hartaasti ja ajatuksella. Suomalaisen musiikin melankolinen paatos upposi kuin veitsi sulaan voihin, kosketti syvästi sinivalkoista sydäntäni. Myös pikku-Kimi ihastui 50-prosenttisen suomalaisuutensa voimalla "Minun Suomeni" -kappaleeseen ja halusi kuulla sen aina vaan uudestaan ja uudestaan. Ihan niin kuin minäkin!

Suomi-ikävä tai sanotaan nyt ihan suoraan koti-ikävä (miellän Suomen yli kymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen edelleen kotimaakseni) on osa minua ja jokapäiväistä elämääni. Se on yhtäältä surumieliseksi saava rasite ja toisaalta taas omituinen masokistisen mielihyvän tuoja (luulen monen ymmärtävän, mitä tarkoitan masokistisella mielihyvällä, jos vertaan tunnetta onnettomassa rakkaudessa riutuvan henkilön olotilaan). Se kuuluu asioihin sarjassamme "Non ci posso fare nulla, è più forte di me" (ks. syyskuun 1. päivän postaus). Se paisuu joskus ihan liioteltuihin mittasuhteisiin, koska välittömästä elinympäristöstäni puuttuu tiettyjä, minulle tuiki tärkeitä elementtejä: puhdas ilma, luonnonrauha, järvet, meri, marja- ja sienimetsät ja - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - sauna ja kaupat, joista saa ruisleipää, Juhlamokkaa, Fazerin sinistä ja salmiakkia... Ikävää voi lievittää, ei poistaa. Mitäs lähdit, joku saattaa tuhahtaa tympääntyneenä. Niinpä niin. Mitäs lähdin. Meillä kaikilla on ristimme kannettavana. Minullakin.

"Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistais", tapasi sodat sotinut edesmennyt kummipappani usein sanoa. Mutta niin on suomalainenkin suomalainen. Ainakin jos minulta kysytään. On, vaikka keittäisi Barolo-viinissä, valelisi neitsytoliiviöljyllä ja ripottelisi päälle hyppysellisen tuoretta basilikaa ja toisen mokoman 24 kuukautta kypsytettyä "Parmigiano Reggiano" -juustoa! Suomalaisuus - osin myös se jurottava, punaniskainen junttisuomalaisuus - on syvällä perimässäni. Ulkomailla vietetyt vuodet ovat vain vahvistaneet sitä entisestään. Olen kuullut sanottavan, ettei kukaan ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen. Sanotussa piillee totuuden siemen.

Pelkään itse asiassa olevani liiankin suomalainen. Liian suomalainen elääkseni täällä niin täysi- ja tasapainoista elämää kuin voisin. Liian suomalainen ollakseni täällä niin onnellinen kuin voisin. Se on vähän surullista, mutta sen kanssa on vain opittava elämään.

P.s. Kävin tänään iltalenkillä läheisessä puistossa painostavasta kuumuudesta huolimatta. Ilostuin, kun siinä juosta hölkötellessäni ja syntyjä syviä miettiessäni näin villisti poukkoilevan rusakon. Vaikka kaupunkirusakko olikin, se vei minut ohikiitäväksi hetkeksi lähemmäs luontoa.

Tööt tööt

Kuva 1. Prkl...!!!

Syyskuu toi ne tullessaan. Myöhemmin kuin arvelin mutta aikaisemmin kuin toivoin. Yhden monista arjen painajaisistani: hermoja raastavat, hitaasti matelevat ja ajoittain paikoillaan seisovat autojonot pakokaasupilvineen ja torven töötötyksineen. Ne johtuvat milloin mistäkin. Liikenneonnettomuuksista, tietöistä, muutamasta hassusta sadepisarasta tai lumihiutaleesta, tunaroivista toheloista, jotka eivät osaa ajaa (minä tietenkin osaan, kuten kuvasta 2 näkyy). Joskus niille ei löydy minkäänlaista näkyvää saati järkevää selitystä. Ne vain muodostuvat autoilijoiden kiusaksi.

Oli syy sitten mikä tahansa, lopputulos on sama: pinna kiristyy ja sappi kiehuu. Joo joo, kyllä kyllä. Se tiedetään varsin hyvin, ettei hermostuminen jonoja poista eikä muutenkaan asiaa auta. Ja se, että maailmassa on suurempiakin murheita kuin parit päivittäiset ruuhkajonot, jotka kuitenkin purkautuvat - ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuten italialaiset tapaavat sanoa käsiään levitellen: "Non ci posso fare nulla, è più forte di me  - En mahda sille mitään, ylivoimainen juttu minulle". Syvään hengittäminen ja kymmeneen (tuhanteen) laskeminen eivät auta: voimaton raivo valtaa mielen lähes poikkeuksetta.

Miltei ärsyttävyyteen saakka viilipytty kumppanini antaa joskus kiukusta kiehuvalle avopuolisolleen todella hyviä mitenselvitäsuurinpiirteintervejärkisenäliikenneruuhkasta -neuvoja: kuuntele musiikkia ja katsele maisemia. Musiikin kuuntelu on ihan rattoisaa ajanvietettä autojonossa istuskellessa, mutta että maisemia? Maisemia??? Mitä ihmeen katsomista voi olla miljoonaan kertaan, aamuin illoin nähdyissä maisemissa? Onko moottoriteiden varsilla muka yleensäkään mitään katsomisen arvoista? Miehen logiikalla ilmeisesti on... Niin kuin esimerkiksi töhrittyjä meluaitoja, teollisuushalleja, surullisen näköisiä kerrostaloja, epäsiistejä tienpientareita, rekkojen peräpeilejä, Ikeoita, kauppakeskuksia, toisia autoja vähintään yhtä suivaantuneita kuskeja kyydissään.

Kuva 2. Edesmennyt uskollinen autoni, jolla oli sielu...

Ehkä olisi hyödyllisempää tehdä lantionpohjan lihasharjoituksia ja perua siten tulevaisuuden Tena-leidiklubin jäsenyys. Tai verestää vanhoja muistoja ja leikkiä lapsuuden automatkoilta tuttua leikkiä: valita väri ja laskea kaikki vastaan tulevat punaiset, siniset tai keltaiset autot. Tai urkkia, miltä vieruskaistalla paikoillaan kököttävä kohtalotoveri näyttää ja mitä hän puuhailee: räplää kännykkäänsä, laulaa loilottaa tunteella, kaivaa antaumuksella nenäänsä.

Parempi ratkaisu on ehkä sittenkin päästää ilmoille muutamat kunnon ärräpäät ja keskittyä olennaiseen eli ajamiseen ja liikenteen seuraamiseen. Muunlaisilla ratkaisuilla voi nimittäin olla aika ikävät ja laihalle kukkarolle sopimattomat seuraukset (kuten kuvasta 2 näkyy). Jo hetkellinen huomion herpaantuminen voi käydä paitsi kalliiksi myös kohtalokkaaksi. Nyt on parasta ehkä koputtaa puuta. Tai koskea rautaa - toccare il ferro - niin kuin Italiassa tehdään.