Pilvessä

Olin eilen töistä lähtiessäni ihan pilvessä. En kuitenkaan mistään sen kyseenalaisemmasta syystä kuin että taivas oli paksussa, tummanpuhuvassa pilvessä. Herra Ukkonen  kumisteli kepillään taivaankantta niin, että kipinät sinkoilivat, ja Torinon ylle kyykistynyt Esteri antoi tulla koko takamuksensa täydeltä. Sieraimiin tunkeutui pölynsekainen sateen tuoksu ja iholla tuntui se, mistä olin haaveillut jo kauan: hienoinen vilunväre! Pitkästä aikaa tuntui ihanalta hengittää. Hitaasti, syvään ja nautiskellen. Tulin niin hyvälle tuulelle, että tuskin edes huomasin kastuneita vaatteitani tai kaatosateessa entistä hitaammin matelevia ruuhkajonoja. Nauratti ja laulatti. Hullu nainen - tai ainakin vähän nyrjähtänyt, joku saattaa ehkä ajatella. Luultavasti olenkin, mutta syystä.

Olen - yllätys yllätys - kesäihminen. En ole kuitenkaan koskaan rakastanut Torinon tai Nichelinon kesiä ja niiden nihkeää kuumuutta, joka valuu hikinorona selässä, näkyy kosteina läntteinä kauluspaidan kainaloissa, tuntuu voimattamana lamaantumisena ja järjenjuoksun hidastumisena. Torino ei ole kesäkaupunki eikä sitä ole myöskään Nichelino. Täällä ei haistella merituulia eikä ihailla järvimaisemia. Jääkaappikylmiksi ilmastoituja kauppakeskuksia ja tungokseen asti täysiä maauimaloita löytyy kyllä. Ja jokia, joissa voi uiskennella ihan omalla vastuulla - jos ei satu nimittäin pelkäämään rottia eikä välitä siitä, että joessa kelluskelee myös kaikenlaista vähemmän miellyttävää kuten roskaa ja muuta jätettä. Kun kesä täällä alkaa, toivoisin sen jo loppuvan. Jos voisin, loikkaisin keväästä suoraan syksyyn. Minun kesäni on jotakin muuta kuin mitä Torino tai Nichelino voivat koskaan tarjota.

Viime päivinä viileämpinä valjenneet aamut ovat antaneet ymmärtää, että kuumuuden pahin selkä on jo taitettu. Ähäskutti! Aamun edettyä päiväksi lämpömittarin elohopea on kiivennyt hitaasti mutta varmasti kolmenkymmenen asteen paremmalle puolelle ja aamuiset vaatevalinnat ovat osoittautuneet sen myötä kutakuinkin epäonnistuneiksi... Tänään heräsin tasaiseen sateenropinaan jo kauan ennen herätyskellon soimista. Työnsin ensitöikseni nenäni parvekkeen ovesta ulos ja vedin syvään henkeä. Ilmassa tuoksui syksy ja lämpömittari näytti vain 17:ää astetta. Tästä tulee hyvä päivä, tuumailin. En tullut juuri sillä hetkellä ajatelleeksi, mikä katastrofaalinen vaikutus tuolla ihanan virkistävällä sateella on aamuliikenteen sujuvuuteen: yhteensä vähän yli kolmenkymmenen kilometrin matkaan tuhraantui puolitoista tuntia. Enää ei naurattanut. Eikä kyllä laulattanutkaan...