Olen liiankin suomalainen...

Minun Suomeni on kaunein päällä maan...

Tämän postauksen otsikko on lainattu Lauri Tähkän uudesta kappaleesta, jonka Kiukaisissa asuva ystäväni Milla kehotti kuuntelemaan. No, minähän tein työtä käskettyä, latasin biisin netistä ja kuuntelin. Hartaasti ja ajatuksella. Suomalaisen musiikin melankolinen paatos upposi kuin veitsi sulaan voihin, kosketti syvästi sinivalkoista sydäntäni. Myös pikku-Kimi ihastui 50-prosenttisen suomalaisuutensa voimalla "Minun Suomeni" -kappaleeseen ja halusi kuulla sen aina vaan uudestaan ja uudestaan. Ihan niin kuin minäkin!

Suomi-ikävä tai sanotaan nyt ihan suoraan koti-ikävä (miellän Suomen yli kymmenen Italiassa vietetyn vuoden jälkeen edelleen kotimaakseni) on osa minua ja jokapäiväistä elämääni. Se on yhtäältä surumieliseksi saava rasite ja toisaalta taas omituinen masokistisen mielihyvän tuoja (luulen monen ymmärtävän, mitä tarkoitan masokistisella mielihyvällä, jos vertaan tunnetta onnettomassa rakkaudessa riutuvan henkilön olotilaan). Se kuuluu asioihin sarjassamme "Non ci posso fare nulla, è più forte di me" (ks. syyskuun 1. päivän postaus). Se paisuu joskus ihan liioteltuihin mittasuhteisiin, koska välittömästä elinympäristöstäni puuttuu tiettyjä, minulle tuiki tärkeitä elementtejä: puhdas ilma, luonnonrauha, järvet, meri, marja- ja sienimetsät ja - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - sauna ja kaupat, joista saa ruisleipää, Juhlamokkaa, Fazerin sinistä ja salmiakkia... Ikävää voi lievittää, ei poistaa. Mitäs lähdit, joku saattaa tuhahtaa tympääntyneenä. Niinpä niin. Mitäs lähdin. Meillä kaikilla on ristimme kannettavana. Minullakin.

"Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistais", tapasi sodat sotinut edesmennyt kummipappani usein sanoa. Mutta niin on suomalainenkin suomalainen. Ainakin jos minulta kysytään. On, vaikka keittäisi Barolo-viinissä, valelisi neitsytoliiviöljyllä ja ripottelisi päälle hyppysellisen tuoretta basilikaa ja toisen mokoman 24 kuukautta kypsytettyä "Parmigiano Reggiano" -juustoa! Suomalaisuus - osin myös se jurottava, punaniskainen junttisuomalaisuus - on syvällä perimässäni. Ulkomailla vietetyt vuodet ovat vain vahvistaneet sitä entisestään. Olen kuullut sanottavan, ettei kukaan ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen. Sanotussa piillee totuuden siemen.

Pelkään itse asiassa olevani liiankin suomalainen. Liian suomalainen elääkseni täällä niin täysi- ja tasapainoista elämää kuin voisin. Liian suomalainen ollakseni täällä niin onnellinen kuin voisin. Se on vähän surullista, mutta sen kanssa on vain opittava elämään.

P.s. Kävin tänään iltalenkillä läheisessä puistossa painostavasta kuumuudesta huolimatta. Ilostuin, kun siinä juosta hölkötellessäni ja syntyjä syviä miettiessäni näin villisti poukkoilevan rusakon. Vaikka kaupunkirusakko olikin, se vei minut ohikiitäväksi hetkeksi lähemmäs luontoa.